Kirjabingoilua

Kuva Le Masque Rouge -blogista

Emilie Le Masque Rouge -blogista keksi haastaa ihmisiä mukaan kivaan kesäbingoon. Omat kesälukusuunnitelmani ovat vielä vähän vaiheessa ja ajattelin kirjoitella niistä lisää tulevalla viikolla, ensi sunnuntaina kun pitäisi minullakin alkaa viimein kesäloma. Kesäbingo kuulosti mielestäni mielenkiintoiselta, enkä voinut lopulta vastustaa haastetta. Myös monet muut kirjabloggaajat ovat innostuneet bingoilemaan.

Emilien bingon säännöt kuuluvat näin:

Ideana on kuitata bingon tapaan lokeroita lukemalla kirja, joka vastaa lokerossa ilmoitettua asiaa.

* Bingo muodostuu vaakasuorasta, pystysuorasta tai kulmiin muodostuneista viidestä lokerosta, joista keskimmäinen on kaikille valmiiksi kuitattu.

* Samaa kirjaa ei voi käyttää useampaan lokeroon.

* Luetuista kirjoista ei välttämättä tarvitse tehdä pitkää blogipostausta, mutta edes jonkilainen maininta kirjasta omassa blogissa olisi kiva.

* Bingot kuitataan tämän postauksen (klik!) kommenttikentässä oman blogin linkityksen kanssa.

* Kesän lopussa lähtee muutamalle bingomestarille KIRJAPALKINTO (palkintokirjat päätetään myöhemmin)

Muutamalla bloggaajalla, kuten esimerkiksi Annamilla, tuntuu olevan bingo jo hyvin käynnissä. Itse en ole ehtinyt kirjojani vielä suunnitella, mutta luen tällä hetkellä yli 900 sivuista tiiliskiveä, joka voisi sopia esimerkiksi kohtaan "Kuuluu kirjasarjaan".

Sarjakuvakokeiluja

Minä en lue sarjakuvia oikeastaan koskaan. Jos totta puhutaan, ovat ainoat kosketukseni sarjakuviin olleet lapsuuden Aku Ankat ja teini-iän Nemit. Viime vuonna pääsykokeiden lomassa luin myös pari albumia poikaystävän Fingerporeja, koska kaipasin jotain vähemmän akateemista tekstiä.

Viime aikoina monesta muusta blogista on kuitenkin tuntunut löytyvän useita juttuja sarjakuvista. Tunnen itseni vähän tyhmäksi sanoessani tämän, mutten ollut koskaan ajatellut, että noiden lukemieni lisäksi voisi olla muitakin sarjakuvia. Sellaisia, jotka saattaisivat koskettaa minua jopa lapsuuden ja teini-iän jälkeen ja joista voisin pitää, vaikken olisi supersankareiden ystävä.

Tästä syystä suuntasin reilu viikko sitten kirjastossa ainoastaan sarjakuvahyllylle. Mukaan tarttui blogimaailmassakin suositut Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri. Näiden lisäksi ihastuin Anni Nykäsen Mummoon, joka ensiselailulla näytti oikein hupaisalta teokselta.

Mummon päähenkilö on nimensä mukaisesti vanha, kurttuinen ja söpö mummo. Hupsusta ulkonäöstään ja lyhyestä varrestaan huolimatta mummo on varsinainen kovanaama, jolta löytyy elämänhalua vaikka muille jakaa. Mummo on suorapuheinen nainen, joka pitää kiinni tavastaan syöttää miehensä ja lapsenlapsensa kunnolla, on koukussa kahviin ja polttaa ilmeisesti sikareita. Tutustuupa hän myös nykyajan villityksiin, kuten teinien kieleen sekä tietokonepeleihin ja Facebookiin.

Mummossa tehdään kiusaa vanhoihin ihmisiin yhdistetyistä stereotypioista, mutta suurella sydämellä. Mummo rientää markettiin hyvissä ajoin ennen sen aukeamista, jotta olisi paikalla enne ku ne kaik mummot on siel rynnimäs! Parasta Mummossa onkin lämminhenkisyys sekä ajatus siitä, että lapsenmielisen pilkkeen voi säilyttää silmäkulmassaan vielä vanhempanakin.

Mummo koostuu värittömistä, kolmen ruudun pituisista hersyvistä tarinoista. Lempistripissäni mummo kiiruhtaa huimaa päätä vaihtumassa oleviin liikennevaloihin, jotta saisi vähän kiusallansakin köpötellä tuuttaavien autojen editse. Kuvien taustat on usein jätetty yksinkertaisiksi, mikä mahdollistaa tarkemmin piirrettyjen hahmojen esiinnousun.

Hyvistä hetkistä huolimatta Mummo ei noussut suosikikseni asti. Kokoelmassa on liikaa strippejä, joita en ymmärtänyt tai joita en kokenut ollenkaan hauskoina, ja nämä pilasivat muuten hyvää lukukokemusta. Toisaalta muutamat loistavat kohdat jättivät minulle iloisen mielen ja saattaa olla, että lainaan vielä joskus Mummon toisiakin kokoelmia.

★★★ 

Anni Nykänen: Mummo

Sammakko, 2010

104s.

 

Närhen Saniaislehdon salaisuuksissa tutustutaan Agnesiin, teini-ikäiseen tyttöön, joka on joutunut mummonsa huomaan vanhempiensa kuoltua salaperäisessä työtapaturmassa Pariisissa. Agnes haluaa kovasti tutkijaksi ja hyödyntääkin taitojaan arkipäivän edesottamuksissa. Hänelle esimerkiksi selviää, mikä on alusvaateliikkeen johtajan salaisuus, ja että lemmenjuomalla ei ole aina ainoastaan positiivisia vaikutuksia.

Mustasuon mysteeri vie Agnesin sisäoppilaitokseen. Tytön salapoliisintaidoista on jälleen hyötyä, kun selviää, että oppilaitoksesta on kadonnut surullisia tyttöjä. Voisiko tapauksella olla yhteys myös Agnesin vanhempien kuolemaan?

Sarjakuvien väritys on voimakas yhdistelmä sinistä, mustaa ja valkoista. Toisin kuin Mummon lyhyissä vitseissä, jatkuu Agnesin tarina läpi koko albumin erilaisiin lukuihin jaettuna. Osassa näistä luvuista pääosassa ovat Agnesin sijaan myös muut hahmot, kuten hänen mummonsa sekä ystävä perheineen.

Närhen sarjakuvissa on ikään kuin kaksi tasoa. Agnes on ikänsä puolesta vielä kohtuullisen naiivi hahmo, eikä tunnu aina ymmärtävän tapahtumien oikeaa laitaa. Tämä taso saattaa koskettaa myös nuorempia lukijoita. Vastakohtana ovat aikuiset lukijat, jotka puolestaan ymmärtävät myös sellaiset asiat, mitä Agnes ja nuoret lukijat eivät. Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset pettämiskuviot sekä viittaukset seksuaalivähemmistöihin.

Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri ovat kokonaisuutena herkullisia tarinoita, jotka tarjoavat sekä huumoria, jännitystä että yhteiskunnallisia aiheita. Vähemmillä aineksilla ja vähän syvemmällä, selittelevämmällä otteella sarjakuvat olisivat kuitenkin voineet onnistua vielä paremmin. Nyt koin, ettei käsillä olevilla lukuisilla aiheilla revitelty tarpeeksi, mistä syystä käänteet ja näkökulmat jäivät vähän pintapuolisiksi. Selvittämättömät salaisuudet viittaisivat kuitenkin siihen, että Agnesin tarina saa jatkoa. Kenties seuraava osa täyttää aiempien jättämät aukot?

★★★

 Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet & Mustasuon mysteeri

WSOY, 2010 & WSOY, 2012

129s. &  133s.

Manillaköysi & Sivullinen

En ole juurikaan kirjoittanut tänne opintoihini liittyvistä kirjoista, mutta tällä kertaa päätin tehdä poikkeuksen. Kirjallisuudenopiskelijana kirjoja tulee vastaan aikamoisella tahdilla, eivätkä makumieltymykset aina kohtaa, vaikka teoksen arvon muuten tunnustaisinkin. Veijo Meren Manillaköysi sekä Albert Camus'n Sivullinen ovat nousseet viime aikojen kirjamerestä parhaiten esiin.

 Veijo Meren Manillaköyden kehyskertomuksessa esiintyy sodassa palveleva Joose, joka eräänä päivänä lomalle lähtiessään päättää viedä rintamalta mukanaan köydenpätkän. Koska hän pelkää, että löydettäessä köysi otettaisiin häneltä pois, kietoo hän sen ympärilleen vaatteiden alle. Ei haittaa, vaikka köysi junamatkan aikana lähes puristaa Joosen kuoliaaksi, sanallakaan hän ei siitä muille mainitse.

Manillaköysi on siitä erikoinen teos, että Joosen kohtaloa ei juurikaan siinä seurata. Joosen matka kotiinsa junalla toimii suurimmaksi osaksi edellytyksenä sille, että muut matkalaiset pystyvät kertomaan omia tarinoitaan sodasta. Näiden sisäkertomusten voisikin sanoa olevan enemmän pääosassa kirjassa kuin varsinaisen kehyskertomuksen. Tarinat esitetään humoristisesti, vaikka kyseessä on erittäin karmiviakin tapahtumia, kuten ihmisruumiita kaluavia sikoja. Muistaakseni yhtä tarinaa lukuun ottamatta sisäkertomukset eivät millään tavoin viittaa kehyskertomukseen, vaan ne ovat erillisiä, mutta toisaalta sisäkertomusten voi ajatella kertovan vertauskuvallisesti myös Joosen hullusta tilanteesta.

Manillaköysi ei kuitenkaan taida sopia kaikille, esimerkiksi kurssillamme sen esittämä absurdi maailma jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Itse kuitenkin pidin teoksesta. Meren tyyli toi jollain tavalla mieleeni lempikirjailijani Roald Dahlin ja hänen huumorinsa, mikä ei koskaan ole huono asia.

★★★★

Veijo Meri: Manillaköysi

Otava, 1957 (kuvassa näkyvä painos 1978)

170s. 

Manillaköysi oli helppoa luettavaa, mutta Sivullisessa täytyi todella pysähtyä välillä miettimään tapahtumia. Sivullinen kertoo nuoresta Mersaultista, joka eräiden sattumusten seurauksena tappaa miehen ja tuomitaan tästä kuolemaan. Tapahtumat eivät ole kirjassa se pääasia, vaan lukijan kannattaa enemmänkin kiinnittää huomionsa siihen, miten Mersault ilmaisee itseään. Hänellä on nimittäin intohimo ehdottomuutta ja totuutta kohtaan, kuten kirjan takakannessa mainitaan.

Teoksen paikoitellen vähän lakoninen tyyli ei saanut minua heti alussa puolelleen, vaan tuskailin sitä, että ylipäätään joudun kirjan lukemaan. Vähitellen aloin kuitenkin ihastua Mersaultin tapaan ajatella ja toimia. Hänen ajatuksensa ja tekonsa eivät useinkaan ole ristiriidassa toistensa kanssa, vaan hän todella sanoo ja tekee niin kuin ajattelee. Ulkopuolisista tämä tapa voi kuitenkin tuntua usein lähinnä tunteettomalta.

Kirjassa tulee esiin vahvasti muun muassa yhteiskunnan ja yksilön välinen ristiriita. Esimerkiksi sitä, että Mersault on laittanut vanhan ja huonokuntoisen äitinsä vanhainkotiin, ei tahdota millään hyväksyä. Hän on rehellinen, mutta yhteiskunta ei tunnu hyväksyvän rehellisyyttä, ellei se ole normien mukaista. Esimerkiksi kohteliaisuus ja tekonsa katuminen ovat hyväksyttävämpiä kuin välinpitämättömyys.

Mersaultin tapa elää ja toimia rehellisyyden puolesta on sinänsä ihailtavaa. Olen itse tottunut olemaan kohtelias ja ehkä vähän kaunistelemaankin sanoamiani asioita, jos tiedän toisen niistä pahastuvan. Mersault kuitenkin sanoo jopa tapailemalleen naiselle, ettei hänelle ole väliä menevätkö he naimisiin vai eivät, ja jos nainen tahtoo, voivat he mennäkin. Itse en välttämättä Mersaultin tielle lähtisi, mutta voin siitä huolimatta kunnioittaa hänen rehellisyyttään.

★★★★

Albert Camus: Sivullinen (alkup. L'Étranger, 1942)

Suomentanut: Kalle Salo

Otava, 2010

160s. 

Eve Hietamies: Yösyöttö

"Avioliitto. Asuntolaina. Auto. Toimittajana työskentelevän Antti Pasasen elämä on mallillaan ja Pia-vaimo viimeisillään raskaana. Kunnes Naistenklinikan edessä kaikki muuttuu. Tuhiseva käärö syliinsä tyrkättynä Antti katsoo, kun taksin perävalot häipyvät näkyvistä, taksin takapenkillä Pia ja heidän tulevaisuutensa ydinperheenä.

Hyvästi seksi, baari-illat ja juttukeikat. Tervetuloa puklurätti, äidinmaidonvastike ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytäisi ne kivikautiset äitigeenit?"

Eve Hietamiehen Yösyötön takakansiteksti onnistuu mielestäni tavoittamaan kirjan humoristisemman ja kevyemmän puolen. Antti ja Paavo Pasasen elämässä tapahtuu paljon, eikä hauskoilta sattumuksilta voida mitenkään välttyä, jos isä ei ole tietoinen edes äidinmaidon ja äidinmaidonvastikkeen eroista, kuukuppien käyttötarkoituksista puhumattakaan. Sitä takakansitekstistä ei kuitenkaan selviä, että kyseessä on myös vakava ja raskas teos. Minä oletin saavani luettavakseni kevyen välipalakirjan, ja sitten mielenterveyshäiriöt ja yksinhuoltajan hektinen arki hypähtivätkin aivan yllättäen silmilleni. Koin teoksen näiden vuoksi ajoittain jopa hyvin ahdistavana lukea.

Yösyöttö on ensimmäinen Hietamieheltä lukemani teos. Hänen kirjoitustyylinsä vetosi minuun raskaista kohtauksista huolimatta heti, sillä hän osaa selvästi kirjoittaa mielenkiintoisesti jopa niistä pukluräteistä ja Teletappien tuijottamisesta. Mielestäni oli myös pitkästä aikaa kiva lukea teos, joka sijoittuu aivan tavalliseen suomalaiseen lähiöön. Sellaisia tulee omalla kohdallani luettua aivan liian harvoin, yleensä kirjaa valitessa kun kallistun ulkomaisten puoleen.

Juoni kulkee Paavon kehityksen tahdissa sutjakkaasti eteenpäin. Hietamiehen mielenkiintoinen kirjoitustapa varmistaa sen, että vaikka päivät Pasasten elämässä tuntuvat toistavan itseään, ei lukija kuitenkaan kyllästy. Jotain epäolennaisuuksia huomasin kuitenkin kirjan rakenteessa. Tarinassa on paljon takaumia, eivätkä ne mielestäni toimineet aivan toivotulla tavalla, vaan tekivät juonen seuraamisesta vähän vaikeaa. En myöskään välttämättä ymmärtänyt ennakoivien, kursivoitujen dialogipätkien arvoa, vaan mielestäni ne olisi voinut jättää kokonaan pois. Rakenne olisi toiminut vähän yksinkertaistettunakin yhtä hyvin.

Koska kirjan aihe liittyy hyvin läheisesti lapsiin, riippuu lukukokemus varmasti jonkin verran siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo. Itse lapsettomana tunsin ajoittain kauhua vaipanvaihto- ja puklukuvausten keskellä, mutta toisaalta lapselliselle kirja saattaa näyttäytyä myös lohdullisen realistisena. Että on muitakin, jotka uskaltavat myöntää, että kaipaavat ajoittain omaa rauhaa ilman lasten seuraa.

Pidin kirjan kaunistelemattomasta yksinhuoltajaperhekuvauksesta, sekä siitä että kerrankin tällaisen kuvauksen kohteena on mieshenkilö. Loppua kohden puuduttava ja ahdistava lähiöelämä alkoi kuitenkin vaikuttaa myös omaan mielentilaani. Mietin vain, että kunpa kaiken ei tarvitsisi jatkuvasti olla näin huonosti. Pienet lämmönhetket Paavon ja isän välillä värittivät toki kirjan maalaamaa harmaata maisemaa, mutta päällimmäisenä lukemisesta jäi kyllä aika raskas olo.

★★★

Eve Hietamies: Yösyöttö

 Otava, 2010

383s. 

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Kävin lainaamassa Alan Bennettin Epätavallisen lukijan kirjastosta melkein heti, kun olin sen lukemisesta haaveillut Top Ten Sunday -listassani. Kirja on kohtalaisen ohut, joten sain sen myös luettua muutamassa tunnissa. Arvostelu on silti jäänyt viipyilemään arkistoon keskeneräisenä, sillä ajatukseni teoksesta ovat olleet hieman ristiriitaiset.

Epätavallinen lukija kertoo Iso-Britannian kuningattaresta, joka löytää sattumalta lukemisen ilot. Hän kahlaa läpi tutut Proustit ja Ishigurot sekä tapaamiensa ihmisten elämänkerrat. Lukemisen voisi kuvitella olevan harmitonta hupia, mutta hovi on eri mieltä. Heidän mielestään kuningatar muuttuu hajamieliseksi, ei hoida tehtäviään kunnolla ja näin laiminlyö koko valtakunnan hyvinvoinnin. Kuinka käykään kuningattaren lukuharrastuksen?

Epätavallinen lukija osoittautui oikeastaan aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Mistä lie olin saanut päähäni, että kuningatar muuttaisi lähes asumaan kirjastoon ja että kirjassa seurattaisiin hänen toimiaan siellä. Kirjastot ovat kuitenkin täysin sivuosassa kirjassa, sillä kuningatar vain piipahtaa nopeasti kirjastoautolla ja lähettää muuten palvelijansa noutamaan uusia teoksia. Tämä oli vähän ikävää, sillä minusta olisi ollut mukavaa syventää kuningattaren ja kirjastonhoitajan välisiä keskusteluja, sekä kuulla lisää perusteluita kuningattaren valitsemille kirjoille.

Kuten kirjan takakannessakin mainitaan, on se pääasiassa satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Kirjassa oli toki omat hauskat ja oivaltavat puolensa, mutta jostain syystä huumori ei kuitenkaan saanut minua täysin lumoihinsa. Vaikka kirja oli lyhyt, tuntui kuin siinä olisi jauhettu samaa vitsiä moneen kertaan - ja silti minusta tuntui kuin minulle ei olisi jäänyt siitä juuri mitään käteen. Sen lisäksi kerronta oli ajoittain vähän sekavaa, aina ei nimittäin pysynyt perässä edes siinä, kuka milloinkin puhui.

Epätavallinen lukija ei ollut niin sympaattinen teos, kuin etukäteen arvelin. Olisin kaivannut vielä lisää hassuja ja toisaalta syvällisiäkin dialogeja kuningattaren lukemista kirjoista, varsinkin alkuaikoina, jolloin hän vasta tutustuu lukemisen ihmeelliseen maailmaan. Ne ovat nimittäin kirjan parasta antia. Teos jää kuitenkin aika pintapuoliseksi selostukseksi siitä, mitä kuningattaren harrastus saa aikaan.

 ★★

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (alkup. The Uncommon Reader, 2007)

Suomentanut: Heikki Salojärvi

Basam Books, 2008

115s.