Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.
Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.
Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.
Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.
Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?
Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.
Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan.
Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.
Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.
Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.
Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.
Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.
Ann Patchett: State of Wonder
HarperCollins, 2011
353s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti