Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.
Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.
Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.
John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.
Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin.
Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.
Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).
Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin.
Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.
Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).
Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.
Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.
Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.
Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?
John Green: Turtles All the Way Down
Penguin, 2017
Äänikirjan lukija: Kate Rudd
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti