Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumipappa on vasta pieni peikko, kun hänet hylätään paperipussissa orpokodin portaille. Muumipapan urotyöt kertoo Muumipapan omin sanoin, kuinka hän varttui orpokodin ankeassa ilmapiirissä, karkasi sieltä, ja kohtasi elämänsä suurimmat seikkailut.

Muistan katselleeni juuri tästä kirjasta tehdyt animaatiosarjan jaksot useaan otteeseen pienenä, siksi tapahtumat eivät olleet minulle uusia. Jo animaation esittämä kuva Muumipapan nuoruusvuosista on jäänyt minulle jostain syystä mieleen vähän ahdistavana ja pelottavana, eikä tunne hälvennyt kirjaa lukiessa. Varsinkin Kuningas on mielestäni todella karmiva tyyppi jekkuineen! 

Muumipapan urotyöt on kasvutarina ja ehkä juuri siitä syystä sen voi kokea osaksi pelottavana: tulevaisuus on tuntematon ja ehkä uhkaavakin, varsinkin pienille peikoille. Toisaalta Muumipappa on pääasiassa vain innoissaan siitä, että pääsee kokemaan seikkailuja. Minusta on hyvä, että kirja esittää Muumipapan lisäksi myös muiden hahmojen (Myyn äidin, Nuuskamuikkusen ja Nipsun vanhempien) nuoruuden. Varsinkin kun Muikkunen ja Nipsu tuntuvat olevan surullisen tietämättömiä siitä, mitä heidän vanhempansa ovat kokeneet ja jopa siitä, missä he tällä hetkellä ovat. Onneksi loppuratkaisu on hahmojen kannalta varsin onnellinen. 

Kirjassa toistuu muille Muumikirjoille tyypillisiä teemoja, kuten meri sekä asetelma suuren ja pienen välillä. Pienet olennot esitetään yhtä tärkeinä kuin suuret, ja he saavat oman äänen ja voimaa vaikuttaa. Myös tyypilliset muumimaiset ilmaukset ja tapaukset ihastuttivat minua. Esimerkkinä kohta, jossa hahmot saavat Fredriksonin laivalle erikoisen vieraan:

"Pilvi purjehti vanaveteemme, kiristi vauhtia, vyöryi reelingin yli ja mätkähti pehmeästi kannelle haudaten Hosulin purkin kokonaan alleen. Sitten se levittäytyi mukavasti, ravisteli itseään niin että ulottui reelingistä toiseen, painui matalaksi - ja vannon kautta häntäni, että seuraavassa hetkessä tuo omituinen pilvi yksinkertaisesti nukahti siinä silmiemme edessä" (MU, 74).

Minulla on ollut lukemieni Muumikirjojen kohdalla vähän vaikeuksia tykätä Muumipapasta, sillä hän tuntuu pitävän itseään kovin erityisenä ja asettavan itsensä muiden yläpuolelle. Nyt kuitenkin huomasin tietynlaisen ironian, joka Muumipapan lauseiden välistä on ehkä tarkoitettu ymmärrettäväksi, ja aloinkin pitää tuota itseään kehuvaa Pappaa aika sympaattisena. Myös muut hahmot olivat pidettäviä, mutta drontti Edvardin, ja toisissa kirjoissa Mörön, kohdalla en oikein voinut sulattaa sitä, että he puhuvat! Animaatiosarjassa nuo kaksi olentoa ovat sopivan mystisiä hahmoja, mutta kirjoissa puhuminen inhimillistää heidät liiaksi.

Muumikirjat ovat mahtavia. Ne sopivat niin aikuisille kuin lapsille, sillä Muumipapan filosofinen pohdinta, hahmojen kehitys sekä perheen perustaminen kiinnostavat varmasti vanhempia lukijoita, kun taas nuorempia viihdyttävät ihastuttavat kuvat, söpöt olennot ja hauskat sattumukset. Aion hankkia jokaisen näistä omaan hyllyyni, sillä Muumikirjat kestävät kyllä uudelleenlukemisen.

★★★★★

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt (alkup. Muminpappans bravader, 1950/ Muminpappans memoarer, 1968)

Suomentanut: Laila Järvinen (tarkistanut Päivi Kivelä, 2010)

WSOY, 1968 (kuvassa näkyvä painos 2010)

158s.

 Muumipapan urotöillä ruksitan kirjabingosta kohdan "Alle 200 sivua".

Marisha Pessl: Yönäytös

En todellakaan ajatellut tarttuvani Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin -kirjan jälkeen samantien toiseen tiiliskiveen. Aloittelin niin Tarquin Hallin Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapausta kuin Anna Godbersenin Bright Young Thingsia, mutta ne eivät vieneet samalla tavalla mukanaan kuin Marisha Pesslin yli 700 sivuinen Yönäytös. Pesslin kirja ei kuitenkaan tuntunut koettelemukselta, kuten Pancolin teos ajoittain, vaan siihen tarttui mielellään yhä uudelleen.

Yönäytös kertoo salaperäisestä elokuvaohjaajasta, Stanislas Cordovasta. Se on matka Cordovan synkkiin, ihmismielen karuutta tutkiviin elokuviin, ja samalla Cordovan tyttären kuoleman selvittämistä. Pääosassa kirjassa on toimittaja Scott McGrath, joka juttua tutkiessaan joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mitä on aiemmin kuvitellut tietävänsä maailmasta. Cordova on käsite, mysteeri, jonka McGrath haluaa yhtä epätoivoisesti paljastaa, kuin ohjaajan läheiset tätä suojella.

Yönäytös on äärettömän juonivetoinen teos. Sitä oli välillä vaikea laskea käsistään, sillä halusin vain kiihkeästi tietää, mitä tarinassa tapahtuisi seuraavaksi. Kirja on tasapainoinen rakennelma dialogia ja varsinaisia tapahtumia, ja onnistuu pitämään salaisuudet hyvin hallussaan ennen niiden paljastumista. Minä yritin moneen kertaan arvailla, mitä seuravaksi tulisi tapahtumaan, mutta osuin aina väärään. Siinä mielessä kirjailija ei ole ainakaan valinnut helpoimpia ja usein käytettyjä ratkaisuja, vaan kirja tuntuu tuoreelta.

Odotin teokselta kauhua ja sitä, että pelkäisin lukiessani. Tässä tulin kuitenkin pettymään. Minulle Yönäytös ei ollut pelottava kokemus, vaan lähinnä jännittävä ja paikoitellen karmiva. Karmivuuden takasivat kuvat ja lehtileikkeet, jotka liittyvät Cordovan elämään, ja niitä olisi voinut olla mielestäni jopa lisää. Ne myös antoivat teokselle ns. uskottavuutta, aivan kuin tapahtumat olisivat tapahtuneet oikeasti.

Kirjan hahmot ovat mielenkiintoisia. Jokaisella tuntuu olevan jokin menneisyyden luuranko, jonka he haluavat unohtaa ja joka on useimmiten ajanut heidät rappiolle. Scott McGrath ei välttämättä ole kaikkein persoonallisin hahmo tällaisessa vähän dekkarityylisessä kirjassa, eikä hän myöskään ole kovin pidettävä ihminen, mutta hyväksyin sen ja huomasin meidän tulevan näin hyvin toimeen keskenämme. Ihmettelin tosin vähän sitä, kuinka helposti osa tapahtumista ratkesi hänen kohdallaan, kuinka ihmiset tulevat hänen lähelleen ja puhuvat hänelle niinkin avoimesti.

Yönäytös on kuin suuren suuri mysteeri, jonka ratkaisun avain jätetään osaksi lukijan itsensä vastuulle. Olisin voinut syventyä vielä enemmän Cordovan elokuviin, kieriskellä niiden esittämissä kauhuissa ja aistiharhoissa, mutta hyvä myös näin. Kauhukirjaksi tästä ei luulojeni vastaisesti ole, mutta pulssia nostattavaksi jännäriksi tämä on lähes täydellinen.

★★★★

Marisha Pessl: Yönäytös (alkup. Night Film, 2013)

 Suomentanut: Laura Beck

Otava, 2013

725s.

Yönäytöksen myötä saan rastittaa jälleen yhden ruudun kirjabingosta. Tällä kertaa vedän yli lokeron "yli 500 sivua". 

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin kertoo rakkaudesta, menneisyyteen suljetuista salaisuuksista ja kohtalon ottamisesta omiin käsiinsä. Kirja sijoittuu tällä kertaa sekä Pariisiin, Lontooseen että New Yorkiin, mutta ihmisten ongelmat pysyvät samoina kaupungista riippumatta.

Olen viihtynyt hyvin Pancolin sarjan parissa, mutta valitettavasti olen huomannut myös sen, kuinka sarjan taso laskee osa osalta. Ensimmäinen, Krokotiilin keltaiset silmät, on ehdottomasti kolmikon vahvin. Se tutustutti minut Joséphineen, tämän läheisiin ja näiden kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Toisen osan, Kilpikonnien hitaan valssin, kohdalla mutisin jo vähän epävarmuuttani siitä, soveltuuko raaka murhamysteeri tähän hurmaavaan pariisilaisyhteisöön. Toinen osa oli silti vielä erittäin hyvä ja tarjosi tapahtumia, jotka kolmannessa osassa ovat ikävän vähissä.

Tapahtumat yksinään eivät ole toki olleet syy siihen, minkä vuoksi Pancolin kirjoihin alunperin ihastuin. Hänellä on kyky kuvata tavallisia ihmisiä ja näiden välisiä keskusteluja ja loihtia niistä äärimmäisen mielenkiintoisia. Esimerkiksi ensimmäisen osan kohdalla tunsin oppivani jotain myös itsestäni. Kolmannen osan kohdalla henkilöhahmot eivät kuitenkaan kykene kannattelemaan koko 900 sivun pakettia. Juonikuvioita on, mutta jotenkin ne tuntuvat ensimmäisten osien toistolta. Rikkaan ukon petkutus - nähty. Kirjan kirjoittaminen - nähty.

Kolmas osa on lisäksi kuin pitkä väliosa, alustus jollekin tulossa olevalle. Ymmärrän kyllä jotenkin sen tarkoituksen, sillä siinä selviää muutamia pitkään pohdittuja salaisuuksia. Toisaalta minua kummastutti tapa, että salaisuuksia kierrellään ja kaarrellaan ensimmäiset 900 sivua ja sitten niiden ratkaisusta kerrotaan muutamalla lauseella. Kaikki tuntuu kirjan paksuudesta huolimatta jäävän auki. Pancolilta on kuitenkin syksyllä tulossa kirja Mimmit (linkki sisältää jonkin verran juonipaljastuksia), joka ilmeisesti sivuaa ja paljastaa lisää näistä tapahtumista, vaikka mukana onkin uusi päähenkilö.

Minä todella pitkästyin tämän kirjajättiläisen kanssa, sanon sen suoraan. Toivoin useaan otteeseen, että kirja vain päättyisi ja saisin lukea jotain muuta. Olin pitkään toiveikas ja odotin, että kirja tuo eteeni kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Koska juuri mitään ei kuitenkaan tapahtunut, tylsistyin. Pidin Joséphinen kirjoitusprosessista, sillä siihen liittyy eräs mielenkiintoinen tarina. Harmikseni tämäkin kuvio oli jätetty kirjassa kovin vähälle.

Yksi suuri ongelma oli nyt mielestäni hahmojen lukumäärä. Olen aikaisemmin pitänyt siitä, että Pancolin kirjoissa päästään lähes kaikkien henkilöiden pään sisälle, mutta liika on liikaa. Tuntuu turhalta, että esitellään henkilö ja hänen kohtalonsa kannalta tärkeä tapahtuma, mutta jälkeenpäin siihen palataan vain yhdellä nopealla lausahduksella. Näkökulmia on niin paljon, että ehdin välillä unohtaa jonkin kirjassa olevan juonikuvion olemassaolon kokonaan.

En pitänyt hahmoista yhtä paljon kuin aiemmissa osissa. Varsinkin Joséphinen ja Zoén matelu muiden edesssä ärsytti minua, Joséphinen kohdalla se kun jatkui jo kolmatta kirjaa. Zoé puolestaan kasvaa kirjassa 15-vuotiaaksi, mutta käyttäytyy edelleen kuin pikkulapsi esimerkiksi imiessään peukaloaan, mikä tuntui minusta kummalliselta. Hortensen itsekkyyttä olen inhonnut aina, vaikka ihailenkin hänen asennettaan työntekoa kohtaan. Miksi hänet on muuten laitettu nyt hokemaan ärsyttävää "Badabumia" joka välissä?

Jotain hyvääkin kirjassa oli. Josianen, Marcelin ja Juniorin pikkuperhe on aina ihastuttanut minua, ja tässä osassa heihin kiinnitetäänkin erityisen paljon huomiota. Uusista kuvioista pidin eniten Philippen ja Alexandren ympärilleen kokoamasta perheentapaisesta ryhmästä. Kaikista valituksista huolimatta täytyy muuten kunnioittaa Pancolin realistisia henkilövalintoja. Eihän oikeassa elämässäkään ole pelkästään rikkaita, kauniita ja hyviä ihmisiä, vaan myös huijaavia, itsekkäitä ja köyhiä henkilöitä.

Kokonaisuutena Pancolin sarja on ollut elämäntäyteinen ja piristävä kokemus, joka sekoittaa onnistuneesti useita tyylilajeja romantiikasta jännitykseen ja historiaan. Useimmiten olen onnistunut lukemaan osia vaivatta vaikka pääsykoestressin keskellä. Siksi osa tämänkin kerran tähdityksestäni koostuu siitä, mitä mieltä olen Central Parkin oravista osana sarjaa. Yksittäisenä teoksena se ei mielestäni toiminut kovinkaan hyvin.

★★★
  
Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (alkup. Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi, 2010)
Suomentanut: Lotta Toivanen
Bazar, 2013
921s.

Tällä teoksella voin myös ruksia yli yhden lokeron Le Masque Rouge -blogin kesäbingosta. Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin menee kohtaan "Kannessa eläinkuva".

Kesäloman kirjoja

Vielä viikonloppuna en ollut ehtinyt juuri uhrata ajatuksia lomakirjoilleni. Nyt olen kuitenkin saanut tehtyä jo suurimman osan koulutöistä valmiiksi, joten lukusuunnitelmillekin on jäänyt aikaa. Kesäni kuluu kesätentteihin lueskellen, joten en kokonaan voi koulukirjojakaan hylätä, mutta on minulla sentään enemmän aikaa itse valittujen teosten lukemiseen kuin talvella ja keväällä.

Tällä hetkellä luen Katherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin -kirjaa, joka on kolmas osa ihastuttavasta ranskalaisesta kirjasarjasta. Teoksen lukemiseen on kuitenkin mennyt jo tovi, sillä siinä on kevyet 921 sivua. Pian olen kuitenkin selättänyt tuon kirjapaksukaisen silmilläni ja voin jälleen tarttua uuteen kirjaan.

Kävin kirjastossa joitain päiviä sitten, ja vaikka minun piti lainata ainoastaan yksi tietokirja, lähti mukaani myös kaksi muuta teosta. Imperiumin perilliset kuuluu Avaimen Café Voltaire -tietokirjasarjaan, jonka venäläiskirjallisuudesta kertovan osan luin viime vuonna pääsykokeisiin. Kirja oli mielenkiintoinen ja tarjosi niin monia hyviä kirjavinkkejä, että halusin tutustua myös sen brittiläiseen versioon. Granta 2: Outo on puolestaan pyörinyt niin muissa blogeissa kuin omalla lukulistallakin jonkin aikaa, joten en vaan voinut olla ottamatta sitä mukaan, kun näin sen keikkuvan hyllyllä aivan silmieni tasalla. Marisha Pesslin Yönäytöstä on myös luettu muissa kirjablogeissa, minä muistaakseni ihastuin siihen Annamin arvion myötä.

Näiden lisäksi olen miettinyt vaikka minkälaisia lukuhaasteita. Kielitaitoa tulee nykyään ylläpidettyä todella huonosti, joten kesällä ajattelin keskittyä enemmän vieraskielisiin kirjoihin. Englanninkielisiä teoksia olenkin hamstrannut hyllyyni pitkin kevättä, joten niistä ei ainakaan tule pulaa. Monet bloggaajat käyttävät ilmeisesti kesänsä varsinkin juuri omien kirjojen lukemiseen. Olen viime aikoina karsinut hyllystäni kaikki turhat kirjat, joten nyt sieltä tuntuu löytyvän ainoastaan kivaa luettavaa. En malta odottaa esimerkiksi Haruki Murakamin Kafka rannalla- ja 1Q84 (osa 3) -teosten lukemista.

Olen myös harkinnut lukevani kesän aikana ainakin yhden paksun klassikkoteoksen. Viime kesänä luin onnistuneesti Tolstoin Anna Kareninan, jossa on 999 sivua, ja vielä pidin siitä paljon. Tänä kesänä haasteen kohteena saattaa olla J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta, jota olen kohta 13 vuotta yrittänyt lukea, mutten ole koskaan päässyt puolta väliä pidemmälle. Eikö nyt olisi jo aikakin?!

Omien haasteiden lisäksi ei sovi unohtaa Le Masque Rouge -blogin kesäistä kirjabingoa, johon ilmoittauduin viikonloppuna. Vaikka suurimpaan osaan lokeroista löytyisi kirja jo omasta takaa, ei koko taulukon täyttäminen ole välttämättä realistinen haave. Mutta ainakin yksi bingorivi täytyy sentään saada. ;)

Mitä te aiotte lukea kesällä? Entä onko siellä joku, joka aikoo viettää kesänsä muuten kuin lukemalla? Itse en millään malttaisi odottaa, että loputkin koulutyöt valmistuvat ja saan käyttää koko päivän lukemiseen.