Sivut

torstai 11. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet


Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosissa on päällepäin kaikki olennainen kunnossa. Kansi on kaunis, ja nimi runollinen ja lukemaan houkutteleva. Sisältö sen sijaan jätti pyörryksiin useaksi päiväksi, eikä varmaa ollut edes se, olinko pitänyt lukemastani vai en. Uutta tämä hämmennys ei kuitenkaan ollut, sillä olen kokenut sen saman kirjailijan muidenkin teosten kohdalla. Tällä kertaa kirja jätti kuitenkin mielestäni vielä aiempaa enemmän aukkoja lukijan täytettäväksi.

Tsukuru Tazaki on omien ajatustensa mukaan persoonaton, väritön mies. Hänen ollessaan 36-vuotias kokee hän ensimmäistä kertaa elämässään vilauksen aidosta rakkaudesta, sellaisesta, johon hän haluaisi panostaa kaikkensa. Tyttöystäväehdokas huomaa Tsukurun mieltä kuitenkin painavan menneisyyden taakan, eikä hän halua syventää suhdetta ennen tuon taakan selvittämistä. Palataan kuudentoista vuoden taakse, aikaan jolloin Tsukurun läheiset ystävät päättivät yhteisymmärryksestä sulkea tämän pois elämästään. Tsukurun matka käy ystävien luokse, mutta myös omaan itseensä, omaan ulkopuolisuuteen, haluihin ja tiedostamattomiin tekoihin.

Olin odottanut Murakamin uusinta kuin kuuta nousevaa, joten olihan tämä kirja aluksi aikamoinen pettymys. Idea ei tuntunut tarinan alkupuolella tarpeeksi vetävältä ja koko kirjan kannattelevalta, ja lukeminen sujuikin aika tahmeasti rivi riviltä. En jaksanut kokea kavereiden vanhempien ammattien kertomista tärkeänä, enkä myöskään kaverien omien töiden pitkiä selontekoja. Olisin näiden sijaan halunnut tutustua kunnolla noihin neljään Tsukurun ystävään, mutta mielestäni he jäävät ohuiksi ja kaukaisiksi Eriä lukuun ottamatta.

Ja sitten, kuitenkin. Murakamin henkilöt elävät ja hengittävät, heidät pystyy näkemään jossain päin Hämeenlinnaa kuuntelemassa lintujen laulua ja muistelemassa menneitä. Kirjailijan luomat päähenkilöt ovat aina olleet itselleni harvinaisen samaistuttavia, sillä vaikka heille tapahtuu omituisia asioita, heidän elämänkaarensa sisältää myös niin yleismaailmallisia teemoja (rakkaus ja ulkopuolisuus, esimerkiksi), että niihin pystyy asettamaan itsensä ja jopa oppimaan niistä jotain. Murakami onnistuu teoksissaan yksinkertaisesti pukemaan konkreettiseen muotoon sen, mitä itse ajattelen, mutta en osaa muotoilla sanoiksi.

Yksi tämänkin teoksen suurimmista teemoista on ulkopuolisuus. Se on kirjoitettu mielestäni hienosti värien muotoon: kaverien nimet tarkoittavat jotain väriä, mutta Tsukuru saa ainoana tyytyä värittömään nimeensä. Suurin värittömyys on kuitenkin Tsukurun omien korvien välissä, hän itse pitää itseään tylsänä ja mielenkiinnottomana, vaikka muut eivät ajattelisikaan niin. Murakamin hahmoista Tsukuru onkin ollut omalla kohdallani tähän mennessä vaikeimmin samaistuttava. Tämä saattaa johtua siitä, että mies näkee itsensä niin persoonattomana, että se ylittää jo tavallisuudenkin rajat. Kirjailijan muut päähenkilöt kun tapaavat aika usein olla juuri todella tavallisia henkilöitä.

Kirja on koskettava ja taianomainen, samalla lailla kuin muutkin kirjailijan teokset. Tsukurun pitkä keskustelu Erin kanssa oli erityisen mielenkiintoinen, samoin muut Suomeen sijoittuvat kohdat. Tuttu maa näyttäytyy aivan eri tavalla vieraan, ulkomailta kotoisin olevan ihmisen silmissä. Kuinka jo lintujen laulu kuulostaa oudolta, ihmisten latelemista elämää koskevista aforismeista puhumattakaan.

Arvostan Murakamin teoksissa erityisesti sitä, että ne ovat syvällisiä olematta kuitenkaan liian vaikeaselkoisia tai luotaantyöntäviä. Myös tässä kirjassa pohditaan todellisen ja epätodellisen, tietoisen ja tiedostamattoman, sekä elämän ja kuoleman heikkoja rajoja. Kuitenkin lukukokemus jäi nimensä mukaisesti vähän värittömäksi, vaikka paikka paikoin koinkin jälleen jotain järisyttävää. Tähtiä on kolme, mutta kolme ja puoli kuvastaisi ajatuksiani vielä tarkemmin.

★★★ 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (alkup. Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru, kare no junrei no toshi, 2013)
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Tammi, 2014
330s.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Ian McEwan: Sementtipuutarha


Ian McEwanin Sementtipuutarhan luettuani en voinut hetkeen muuta kuin puistella päätäni. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin ahdistavaa, järkyttävää ja suoraan sanoen... oksettavaa teosta. Toisaalta kirjan aiheuttaman järkytyksen voi nähdä myös sen positiivisena puolena. Se herättää varmasti jokaisessa lukijassaan jonkinlaisia tunteita.

Sementtisen puutarhan keskellä on talo, jossa asuvat Julie, Jack, Sue ja Tom vanhempineen. Kun vanhemmat kuolevat, muuttuvat jäljelle jääneiden perheenjäsenten asemat ja suhteet toisiinsa radikaalisti. He jäävät alaikäisinä asuttamaan taloa, mutta joutuvat etsimään oman paikkansa siellä uudelleen. Rajoja ylitetään, sillä heidän keskuudessaan eivät enää yhteiskunnan normit päde.

Sementtipuutarha kuvaa eristäytyneisyyttä ja ulkopuolisuutta, pysähtyneisyyden keskellä elämistä. Kirjasta saa käsityksen, että perhe on ollut aina tai ainakin pitkän aikaa sivustakatsoja maailmassa. Lapset käyvät kyllä koulua, mutta eivät tuo koskaan kavereita kylään, eikä vanhemmilla ole enää elossa olevia sukulaisia tai muita tuttuja. Ympäröivät talot on hylätty aikaa sitten mahdollisen moottoritien tieltä ja lopulta roska-autokin lakkaa käymästä. Tämä erillään olo mahdollistaa kirjan järkyttävät tapahtumat: ketään ei kiinnosta, mitä talossa puuhataan.

Ulkopuolisuus tulee esiin myös perheen sisällä. Vanhempien kuoltua Jack yrittää usein saada sisariinsa yhtä läheistä sidettä kuin lapsena, mutta huomaa katsovansa näiden naureskelua sivusta. Muut perheenjäsenet tuntuvat yrittävän jollain tavalla päästä eteenpäin vanhempien kuoltua, tai sentään reagoivat siihen aktiivisella toiminnalla, mutta Jack vain makaa huoneessaan kuin ajan jalkoihin jääneenä, masturbointi ainoana viihdykkeenään. Minusta kirjaa oli suorastaan inhottava lukea Jackin näkökulmasta. Sen lisäksi, että hän on kirjaimellisesti lian peitossa jatkuvasti, hän vaikuttaa myös laiskalta, menneisyydessä elävältä ja töykeältä.

Oma identiteetin etsiminen ja varsinkin seksuaalisuus ovat kirjassa vahvoja teemoja, mutta eivät ehkä aivan perinteisillä tavoilla. Perheen nuorin, kuusivuotias Tom, esittää erilaisia rooleja ja pukee päälleen hameita ja peruukkeja. Näin hän tuntuu sekä peilaavan perheessään tapahtuvia asioita että etsivän itseään. Vanhemmat sisarukset puolestaan koettelevat seksuaalisuuden rajoja hyvinkin epänormaaleilla tavoilla.

Kirja on minusta oikeasti aika suttuinen ja inhottava, kuin jokin likainen otus, jonka haluaisin vain pyyhkäistä pois näköpiiristäni. Toisaalta pistin merkille, kuinka hyvin se loppujen lopuksi onkaan kirjoitettu. Ihastuin McEwanin kerrontaan ja jopa hänen taitoonsa luoda moniulotteisia, häiriintyneitä henkilöhahmoja. Tämä teos antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa, mutta en silti voi kiistää, ettenkö olisi pitänyt siitä toisenlaisilla tapahtumaratkaisuilla enemmän.

★★★ 

Ian McEwan: Sementtipuutarha (alkup. The Cement Garden, 1978)
Suomentanut: Eva Siikarla
Otava, 2009 (suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1980 Kirjayhtymä Oy:n julkaisemana)
135s.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Loput kirjakuvat


Le Masque Rouge -blogin kirjakuva päivässä -haasteessa oli tarkoitus kuvata elokuussa joka päivä yksi annetun aiheen mukainen kirjakuva. Tämän postauksen myötä saan omankin haasteen valmiiksi, vaikkakin päivän myöhässä. Viime viikon sairaana olon vuoksi en myöskään pystynyt kuvaamaan ihan joka päivä, vaan nämä kuvat on otettu vasta viikonlopun ja tämän päivän aikana. Hauskaa oli kaikesta huolimatta, vaikka seuraavalla kerralla taidan osallistua hitusen lyhyempään haasteeseen, tämä joka päiväinen päivittäminen kävi melkein työstä. :-D Kiitos vielä Emilielle!

26. päivä: Kirjoja, joka paikassa!


Yleensä pyrin pitämään kirjat joko yöpöydällä (siis jakkaralla) tai kirjahyllyssä, mutta silloin tällöin niitä saattaa löytyä myös lattialta sängyn vierestä. Näin yleensä silloin, kun jakkara on jo täynnä kirjoja, mutta haluaisin silti pitää lähellä vielä niitä muutamaa muuta, jos illalla nukkumaan mennessä jokin niistä osoittautuisikin toisia mielenkiintoisemmaksi.

27. päivä: Puhutteleva nimi

Voimakas nimi ja niin on kyllä aihekin. Vaikken Millennium-trilogiasta aivan hirveästi välitä, on tämä ensimmäinen osa niistä selvästi paras.

28. päivä: Lukematta jo ikuisuuden

Tähän olisin voinut valita myös Taru Sormusten Herrasta -trilogian, joka on ollut minulla kohta 13 vuotta lukemattomana hyllyssä, mutta olen toisaalta puhunut siitä jo useaan otteeseen täällä. J.K. Rowlingin Paikka vapaana -kirjan sain puolestaan kohta kaksi vuotta sitten lahjaksi ja olen sitä aloittanutkin kerran, mutta en sen pidemmälle ole vielä päässyt. Tarkoitus on kuitenkin lukea se kokonaan (TSH myös, sitten joskus. Kröhöm..).

29. päivä: Kestosuosikki

En ole monia kirjoja lukenut uudelleen sitten lapsuus- ja teinivuosien, mutta Agatha Christien kirjat jaksavat kuitenkin kerrasta toiseen viihdyttää. Haluaisin näitä enemmänkin hyllyyni, nyt minulla on vasta kuvassa näkyvät Vaarallinen talo ja yhteisnide Ruumis kirjastossa & Herkuleen urotyöt.

30. päivä: Bookshelfie

Kuvassa näkyy puolikas bookshelfistä elikkä kirjahyllystäni, mutta bloggaaja itse jätti nyt sen edessä poseeraamisen väliin.

31. päivä: Freebie

Viimeisen päivän kohdalla aihe oli vapaavalintainen, ja niinpä minä sitten tyhjensin kirjahyllyni sisällön olohuoneen matolle. Tältä siis näyttää 165-170 kirjan kasa (jota oli muuten himputin vaikea asetella kuvaan!).