Sivut

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Clare Mackintosh: Minä näen sinut


 
Kahden viikon Storytel-kokeilun aikana kuuntelin John Greenin Turtles All the Way Down -nuortenkirjan lisäksi Clare Mackintoshin vastikään suomeksi ilmestyneen jännärin, Minä näen sinut.

Lontoolaisen Zoe Walkerin tavanomainen elämä muuttuu, kun hän eräänä iltapäivänä junalla töistä palatessaan sattuu puolihuolimattomasti selailemaan lehteä ja näkee kuvansa seuranhakuilmoitusten joukossa. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan? Onko nainen kuvassa edes oikeasti Zoe? Zoe yrittää karistaa asian mielestään, kunnes saa tietää, että aiemmin samanlaiseen ilmoitukseen päätynyt nainen on löydetty murhattuna.

Toisaalla seurataan urallaan virheen tehnyttä konstaapeli Kelly Swiftiä, joka vakavien rikosten tutkimisen sijaan jahtaa nyt metron taskuvarkaita. Kelly haluaa ratkaista seuranhakuilmoituksiin liittyvän, yhä kierommaksi käyvän tapauksen ja todistaa olevansa taas uransa arvoinen.

En voinut kirjaa kuunnellessa olla miettimättä, että perusasetelma on vähän kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa -teoksesta (johon taidan aika yksipuolisesti kaikkia lukemiani jännäreitä verrata - mutta mielestäni Nainen junassa vain on lajissaan varsin onnistunut). Tottahan toki on, että saman tyylilajin edustajat muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet teosten välillä mieleen toi tarinan keskiössä oleva juna, joka on Zoelle päivittäinen liikkumaväline kodin ja töiden välillä. Kummassakin teoksessa isossa osassa on yksipuolinen näkeminen, salaa katselu ja jopa tirkistely. Hawkinsin kirjassa merkityksellinen asia nähdään junan ikkunasta ulos katsoessa, tässä katse kohdistetaan junan sisällä oleviin tietämättömiin matkustajiin.

Mysteerin lisäksi Minä näen sinut käsittelee perhesuhteita. Miten dynamiikka perheessä toimii, kun vanhemmat ovat eronneet ja äiti-Zoe on muuttanut yhteen uuden miehen kanssa. Miten suhtautua aikuisuuden kynnyksellä oleviin lapsiin, jotka tekevät suuria (ja äidin näkökulmasta vääriä) valintoja. Perheen sunnuntaipäivällisen äärellä tapahtuvan rupattelun ja kinastelun kuuntelu tuntui kotoisalta ja viihdyttävältä, vaikka kaikki tiedot eivät tarinan kannalta tarpeellisia olleetkaan.

Arkisen perhe-elämän kuvauksen merkittävä osuus tarinasta saattaa vaikuttaa siihen, ettei kirja juuri jännitä (tai ainakaan pelota). Minulle kävi äänikirjakokeilun loppuvaiheessa niin, että ilmaisjakso oli jo umpeutumassa ja kirja vielä pahasti kesken, joten päädyin kuuntelemaan tämän loppuun neljän aikaan yöllä. Silloin mietin, millaiseksi tarina vielä tiivistyy ja tuleeko se liian iholle, kun pahantekijällekin on annettu puheenvuoro. Ratkaisun hetket ovat kuitenkin ehdottomasti enemmän vetäviä ja mielenkiintoisia kuin hermoja raastavia.

Vaikka juonenkäänteitä vaivaa osittainen yliampuvuus, eikä monimutkaisen suunnitelman toteuttamisen helppous tunnu realistiselta, pidin kirjaa nautittavana kuuntelukokemuksena ja haluan tutustua myös muihin Mackintoshin teoksiin. Voisin nostaa esiin myös sen muihin jännäreihin verrattuna positiivisen poikkeuksen, että tässä päähenkilö saa puolelleen edes muutaman hänen epäilyksensä ja pelkonsa uskovan ihmisen, eikä joudu kamppailemaan yksin koko tarinan ajan. Pidän nimittäin trillereissä (sekä kirjoissa että elokuvissa) jopa epäuskottavana sitä, että kukaan läheisistä tai virkavallan edustajista ei koskaan usko päähenkilöä kuin viimeisten kriittisten minuuttien aikana. Ah, kuinka piristävää!

Helmet-haaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
Gummerus, 2018
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

perjantai 9. helmikuuta 2018

Sarjakuvavinkki: Big Mushy Happy Lump (Sarah Andersen)



Piinaavat deadlinet ja opintolainaperinnät, asioiden ylianalysointi ja kaduilla kohdattu epätoivottu ja häiritsevä huutelu. Pumpkin Spice Latte, söpöt koirat neulepaidoissa ja toisen puoliskon kanssa halailu. Sarah Andersen kuvaa toisessa sarjakuvakokoelmassaan niin naiseutta, perinteisiä sukupuolirooleja ongelmakohtineen, arjen iloja kuin koulu- ja työelämää.

Big Mushy Happy Lump jatkaa oikeastaan samalla linjalla Andersenin esikoiskokoelman, Aikuisuus on myytti, kanssa. Ainoa huomattava ero näiden kahden, noin parikymppisten elämää kuvaavan kokoelman välillä on, että Big Mushy Happy Lump sisältää loppupäässä sarjakuvien lisänä pienimuotoisia henkilökohtaisia esseitä, joissa Andersen avaa osan kuvista taustoja. Omakohtaiset kirjoitukset syventävät sarjakuvien teemoja mm. sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuden osalta ja antavat lukijalle ajattelemisen aihetta.

Esseet tuovat kokoelmaan uuden kerroksen, mutta niitä enemmän minua kiinnosti kuitenkin sarjakuvat. Andersen onnistuu jälleen kuvaamaan ajankohtaisia ilmiöitä odottamattomalla ja hupsulla tavalla (kuten alakuvan "man bun"). Lisäksi kuluneen ja loppuun käsitellyn tuntuisistakin asioista on mahdollista löytää uusia ja samaistuttavia puolia. Ainoana miinuksena pidän ehkä sitä, että kummassakin kokoelmassa on ihan mahdottomasti käsiteltäviä aiheita, mistä johtuen kokonaisuus on hippasen sekava.

Pienestä mussutuksesta huolimatta lukukokemus oli jälleen huippu, ja löysin ainakin itse tästä kokoelmasta vielä ensimmäistä paremmin sellaisia sarjakuvia, joista pystyin tunnistamaan itseni. Onneksi kolmas kokoelma, Herding Cats, ilmestyy myös ihan pian!

(Luin tämän kokoelman jo viime vuoden puolella, joten en osallistu tällä meneillään oleviin haasteisiin.)


Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection
Andrews McMeel Publishing, 2017
125s.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Äänikirjakokeiluja: Turtles All the Way Down (John Green)



Lapsena tarinoiden kuuntelu kasetilta oli yksi parhaimmista asioista, jonka tiesin. Nyt aikuisena en ole kuitenkaan monista yrityksistä huolimatta päässyt kunnolla sisään äänikirjojen maailmaan. Yhtenä syynä on, että ellei kerrottu tarina ole tarpeeksi yksinkertainen (kuten vaikka muumikirjoissa), en pysy siinä kuuntelemalla mukana, ellen ole jatkuvasti aivan skarppina. Äänikirjoissa jonkin jo kuullun asian tarkistaminen jälkikäteen tuntuu mahdottomalta, mikä osaltaan vaikeuttaa mukana pysymistä.

Toisena äänikirjoissa turhauttaa se, että niiden kuuntelu on hidasta puuhaa. En pysty olemaan ajattelematta, että lukemalla kirjan itse olisin saanut sen jo loppuun. Tiedän kuitenkin, että äänikirjat vaativat totuttelua, jos on viettänyt suuren osan elämästään lukemalla pääasiassa fyysisiä kirjoja tai e-kirjoja. Siksi halusinkin antaa äänikirjoille (jälleen kerran) uuden mahdollisuuden nyt alkuvuodesta, kun huomasin, etten ollut vielä käyttänyt Storytel-sovelluksen kahden viikon ilmaiskokeilua.

Lopputulos kahden viikon jälkeen: Kuuntelin sovelluksen kautta yhteensä kaksi äänikirjaa ja luin yhden e-kirjan. Oletetusti suhtautumiseni äänikirjoihin ei muuttunut aivan radikaalisti, ja kesti aika kauan, ennen kuin edes löysin sellaisia kirjoja, joiden kuuntelu oli sujuvaa ja muuten mukavaa. Esimerkiksi Lucia Berlinin kehuttua novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kuunnellessani olin jälleen saman vanhan ongelman äärellä: tarinat yksityiskohtineen eivät jääneet mieleen, ja välillä oli vaikea pysyä mukana edes siinä, oliko novelli vaihtunut toiseen vai oliko edelleen kyse samasta tarinasta. Vähitellen aloin kuitenkin jossain määrin tottua äänikirjan kuunteluun kirjan lukemisen sijaan, ja huomasin myös, että vaikkapa värityskirjan täyttäminen äänikirjan soidessa taustalla on rentouttavaa puuhaa lukemispainotteisten opintojen vastapainona.

John Green: Turtles All the Way Down: John Greenin tuoreehko nuortenkirja Turtles All the Way Down (suom. Kilpikonnan kuorella) osoittautui yhdeksi helpoimmin kuunneltavista äänikirjoista. Kirja kertoo teini-ikäisestä Azasta ja tämän parhaasta ystävästä Daisysta, jotka haluavat selvittää kadonneen miljonäärin tapauksen ja saada palkkioksi muhkean rahasumman. Ennen kaikkea kirja kertoo Azan ahdistuksesta ja pakko-oireisesta häiriöstä, joiden vuoksi hän pelkää kuollakseen mm. sairastuvansa johonkin vakavaan tautiin. Välillä pelko vaatii Azalta jopa äärimmäisiä toimia, jotta bakteerit eivät vain pääsisi valtaamaan hänen kehoaan.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Azan mielenterveysongelmat on nostettu kirjassa niin näkyvästi esiin, vaikka kuvaus kehittyy osin jopa painostavuuteen saakka. Mielenterveyshäiriöistä on välttämätöntä kirjoittaa, jotta ymmärrys niistä leviäisi, ja jotta niistä kärsivät ihmiset (etenkin nuoret) tuntisivat, etteivät ole oireidensa kanssa yksin. 

Näihin kuvauksiin verrattuna kadonneen miljonäärin tapaus vaikuttaa aluksi vähän hupaisalta ja jännittävältä seikkailulta, johon nuoret lähtevät mukaan. Mitä pidemmälle mennään, sitä epäuskottavammaksi koko juttu muuttuu, etenkin sen vuoksi, että nuoret tuntuvat laiskahkon salapoliisityön tuloksena olevan tapauksesta paremmin selvillä kuin poliisi. Miljonäärin tapauksessa ei lopulta ole merkittävintä katoamisen aiheuttama mysteeri, vaan se, miten tämän kaksi poikaa pärjäävät ilman isäänsä, äitinsä jo aiemmin menettäneinä. Davis, pojista vanhempi ja Azan lapsuudenkaveri, yrittää ottaa vanhemman roolia, mutta kokee olevansa pahasti hukassa.

Davisin voimattomuus isänsä katoamisen vuoksi on ymmärrettävää ja uskottavaa, kuten on myös hänen henkinen kasvunsa tarinan edetessä. Mielestäni Davisin hahmoon kuitenkin tiivistyy se, mistä en joissain nuortenkirjoissa pidä: se, miten hänestä yritetään tehdä teennäisen syvällistä ja vähän jopa traagisen romanttista hahmoa. Davis yrittää ymmärtää Azaa, johon hän haluaa luoda siteen, mutta mielestäni nuorten välinen kemia ei toimi. Vaikuttaa siltä, ettei Davis oikeasti ymmärrä Azaa, vaan käyttää kaiken tilan omasta ahdingostaan puhumiseen (ja kärjistettynä: väräjävien runositaattien lausumiseen).

Kuuntelukokemuksen kantavana voimana oli ehdottomasti äänikirjan ilmeikäs kertoja, Kate Rudd. Hän vahvistaa ääntään muuntelemalla jokaisen hahmon persoonaa: Azan ääni on pehmein ja "tavallisin" (häntä kuullaan kirjassa eniten, joten äänen täytyy varmasti olla lähestyttävin), Davis on tummaääninen ja hieman juro, ja Daisy kuulostaa liioitellun nenäkkäältä ja kaikkitietävältä teini-ikäiseltä. Hahmoista eniten mieleeni onkin vapaa-ajallaan Chewbacca-fanitarinoita kirjoitteleva Daisy, joka jää mieleen hauskoilla ja näsäviisailla kommenteillaan.

Turtles All the Way Down naurattaa, ärsyttää ja tuo esiin tärkeitä aiheita. Greenin tarinankerronta ei ole mielestäni erityistä, ja tarinasta muistettavan tekeekin lähinnä Azan mielen häiriöiden kuvaus. En kehittänyt itselleni tämän myötä mitään Green-allergiaa, sillä kirjaa oli suureksi osaksi kiva kuunnella, mutta en toisaalta ymmärrä täysin, miksi juuri Greenin tuotanto on niin suuressa suosiossa.

Helmet-haaste: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Kouluympäristö ja kotitehtävät ovat yksi osa tarinaa.

Oletteko te päässeet sisään äänikirjojen maailmaan?

John Green: Turtles All the Way Down
Penguin, 2017
Äänikirjan lukija: Kate Rudd

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kirjavinkkien sijaan tv-sarjavinkkejä



Lukemisen rinnalla katselen nykyisin aika paljon tv-sarjoja, ja etenkin hetkinä, jolloin opiskeluiden kanssa on kiirettä, uppoudun melkein mieluummin johonkin tv-sarjan jaksoon kuin kirjaan. Haluaisinkin kirjavinkkien sijaan vinkata vaihteen vuoksi niistä tv-sarjoista, joita olen viime aikoina katsellut. Sain innoituksen tähän oikeastaan jo ennen joulua, kun huomasin Amman suositelleen kirjablogissaan Netflix-tarjontaa loman ajaksi. Nyt ajattelin nostaa esiin sellaisia mieleenpainuneita tv-sarjoja, jotka ovat omasta mielestäni jääneet turhan vähälle huomiolle. Toivottavasti saisitte tästä uusia vinkkejä katseltavaksi!

A Series of Unfortunate Events (Netflix / 1 kausi / 2017-): Kirjanystäville tämä Lemony Snicketin teoksiin perustuva tv-sarja voi olla jo tuttu. Sarja kertoo kolmesta Baudelairen sisaruksesta, jotka jäävät orvoiksi, ja joiden uuden huoltajan etsintä ei suju aivan suunnitelmien mukaisesti. Pääpahiksena esiintyy kreivi Olaf (Neil Patrick Harris), joka yrittää kieroilla lasten perinnön itselleen.

Alkuperäistä kirjasarjaa luin joskus puoleenväliin saakka, mutta en oikein ihastunut siihen, kuten en myöskään vuonna 2004 ilmestyneeseen elokuvaan. Sen sijaan tästä sarjasta olen pitänyt paljon. Se on visuaalisesti miellyttävä ja kekseliäs, tarinaltaan synkkä ja myös hupaisa. Kirjoille uskollisesti mikään ei tietysti pääty hyvin.

Dirk Gently's Holistic Detective Agency (Netflix / 2 kautta / 2016-): Tämä sci-fiä ja fantasiaa yhdistävä sarja perustuu Douglas Adamsin samannimiseen kirjaan (ja ilmeisesti sen jatko-osaan?). En tiennyt tarinasta mitään ennen sarjan katselua, mutta etenkin ensimmäinen kausi yllätti positiivisesti. Sarja on pullollaan eriskummallisia ja persoonallisia hahmoja, sekä poukkoilevia juonenkäänteitä, jotka kuitenkin liittyvät aina lopulta jollain tavalla toisiinsa. Ensimmäisen kauden aiheena on aikamatkustus, toisella kaudella kaksi eri ulottuvuutta kohtaavat.

Lovesick (Netflix / 3 kautta / 2014-): Realistinen tv-sarja pari-kolmekymppisten brittiläisten ystävysten elämästä ja rakkaushuolista. Tarinan alussa Dylan saa kuulla, että hänellä on klamydia, ja sen vuoksi hän joutuu ottamaan yhteyttä jokaiseen entiseen kumppaniinsa. Ei kuulosta välttämättä ihanteelliselta alkuasetelmalta, mutta sarja on sympaattinen, inhimillinen ja hauska.

Midnight Diner: Tokyo Stories (Netflix / 1 kausi / 2016-): Japanilainen tv-sarja, jossa jokainen jakso kertoo oman tarinansa. Keskiössä on tokiolaisen miehen pitämä pieni ravintola, joka on auki keskiyöstä aamuun. Asiakaskunta koostuu ihmisistä, jotka pääsevät myöhään töistä, ja jotka muuten vain kaipaavat yöpalaa ja juttuseuraa aamun pikkutunneilla. Asiakkaat kertovat ravintolanpitäjälle omasta elämästään, ja jokaiseen tarinaan kietoutuu jollain tavalla miehen valmistama ruoka-annos. Minulla on ollut tapana katsoa tätä aina jakso sieltä ja täältä keskiyön aikoihin ja nauttia sarjan lempeän rauhallisesta tunnelmasta.

Santa Clarita Diet (Netflix / 1 kausi / 2017-): Kauhukomediasarja, joka kertoo siitä, mitä tavalliselle amerikkalaiselle kiinteistönvälittäjäperheelle tapahtuu, kun äiti alkaa himoitsemaan ihmislihaa. Tarina on tragikoominen, yliampuva ja jokseenkin verellä mässäilevä. Hahmoja pohdituttaa se, miten saada arki toimimaan tällaisessa tilanteessa, miten saada perhe pysymään kasassa ja ennen kaikkea - mistä saada äidille ruokaa?

Trapped (Netflix / 1 kausi / 2015-): Islanti-huumani alkoi luettuani vuosi sitten Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina, eikä ole siitä juuri laantunut. Aloin huumassani katsella Trapped-nimistä jännärisarjaa, joka kuvaa kovan myrskyn takia eristyksiin jäävää pientä islantilaista kaupunkia ja sieltä löytyvän ruumiin kohtalon selvittämistä. Juonenkulku ei ole mielestäni kovin poikkeavaa muihin jännäreihin verrattuna, mutta islannin kieltä on kiva kuunnella ja henkeäsalpaavia maisemia vielä mukavampi katsella.

Oletteko te ihastuneet viime aikoina johonkin tiettyyn tv-sarjaan?

maanantai 22. tammikuuta 2018

Tuoreet kirjaostokset



Näistä alkuvuoden kirjaostoskoonneista on alkanut tulla kuin huomaamatta tapa (aiemmat postaukset täällä ja täällä). Ostelen kirjoja muulloinkin kuin vain vuoden ensimmäisinä kuukausina, mutta suurimääräisimmät ostokseni sijoittuvat näköjään lähes poikkeuksetta alkuvuoteen (mihin toki vaikuttavat omalta osaltaan kirjakauppojen alennusmyynnit). Tässä ovat teokset, jotka olen tullut ostaneeksi ihan lähiviikkoina:

Akateeminen kirjakauppa:
Donna Tartt: Tikli
Lukiessani teini-ikäisenä Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin en voinut rehellisesti sanottuna oikein ymmärtää sen saamaa suurta huomiota. Pidin itse kirjaa ajoittain jopa epämiellyttävänä ja pitkäveteisenä. Eräs tuttuni on kuitenkin kehunut Tikliä niin moneen otteeseen, että minun on nyt pakko kokeilla, jos tämä sopisi minulle Tarttin tuotannosta paremmin.

Adlibris:
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Hankin Itärannan teokset omakseni uusintalukua varten. Siinä, missä Kudottujen kujien kaupunki ihastutti minua ensimmäisellä lukukerralla hienovaraisella ja samalla koko ajan uhkaavammalla fantasiamaailmalla, Teemestarin kirjan kanssa koin ongelmia lukiessani sitä joitain vuosia sitten kurssitehtävää varten. Myös Teemestarin kirjan idea on kiehtova (tulevaisuuden maailma, jossa vesi on vähissä, ja sen käyttöä valvotaan äärimmäisen tiukasti), joten haluan lukea kirjan uudelleen ja toivottavasti myös pitää siitä tällä kerralla enemmän.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Romaanissa tuodaan kahden näkökulman kautta esiin mm. se, millaista on asua 1980-90-luvun levottomassa ja sodan kynnyksellä olevassa Kosovossa, muuttaa Suomeen ja yrittää sopeutua ja luoda oma elämä tänne, vieraaseen maahan. Luin tämän heti kirjapaketin saavuttua luokseni ja voin jo tässä vaiheessa sanoa, että tämä romaani tulee olemaan vuoden parhaimpien lukemieni kirjojen joukossa.

Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani
Tämänkin kehutun tietokirjan olen ehtinyt jo lukemaan. Uusma on teoksessaan 1800-luvun lopulla kadonneiden ja vasta 30 vuotta myöhemmin kuolleina löydettyjen naparetkeilijöiden jäljillä. Minun pokkariversiostani puuttuvat kuitenkin hyvin ikävästi kovakantisen painoksen kauniit ja tunnelmalliset kuvat, joita muut bloggaajat ovat kiitelleet (okei, muutama karttapiirros ja yksittäinen lehtileike sentään löytyvät). Muutenkaan pokkariversion ajoin epäselvä taitto ja useat kirjoitusvirheet eivät hirveästi lämmittäneet mieltä. Tarinassa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, ja luulenkin, että yritän lukea tämän vielä uudelleen kovakantisena versiona ennen kirja-arvostelun tekemistä. (Kaiken huipuksi unohdin ottaa kirjan mukaan tämän postauksen kuvaan...)

Sarah Winman: Tin Man
Winmanin uusimman teoksen tilasin hieman sokkona, sillä sen sisältö on minulle edelleen täysi mysteeri. Luotan kuitenkin siihen, että kaksi oikein mainiota romaania kirjoittanut kirjailija ei petä minua tälläkään kertaa (tutustukaa ihmeessä ainakin esikoisteokseen Kani nimeltä jumala).

Oletteko te tehneet uusia kirjahankintoja lähiaikoina? :)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Adam Silvera: They Both Die at the End



Adam Silveran nuortenkirja They Both Die at the End kertoo Mateosta ja Rufuksesta, joista kumpikin vastaanottaa eräänä yönä puhelun, jossa heidän kerrotaan kuolevan seuraavien 24 tunnin sisällä. Todellisuudessa, jossa nämä 17- ja 18-vuotiaat pojat elävät, on Death-Cast -niminen palvelu, joka päivittäin välittää tiedon jokaiselle kuolevalle ihmiselle. Kukaan ei tiedä, mistä tiedot kuolemista tulevat, mutta ne ovat aina pitäneet paikkansa. Tiedon avulla kuolevan on mahdollista viettää viimeinen päivänsä tehden jotain merkityksellistä.

Kuolevien (eli Deckersien), jotka ovat yksinäisiä, on mahdollista ottaa yhteyttä toisiin samana päivänä kuoleviin Last Friend -sovelluksen kautta. Näin kuolevat voivat saada toisista seuraa, ehkä ystävänkin, vaikealla hetkellä. Myös Mateo ja Rufus kohtaavat sovelluksen kautta. Kirja kertoo siitä, miten pojat vähitellen ystävystyvät ja oppivat lyhyen ajan sisällä ilmaisemaan itseään paremmin kuin koskaan aiemmin elämänsä aikana.

Lähtökohtana kirjan idea on äärimmäisen mielenkiintoinen. Maailma, jossa on palvelu, joka kertoo tarkan päivän, jolloin kuolet, ja palvelu, jonka avulla voit löytää ystävän viimeisenä päivänäsi. On lisäksi muita palveluita, kuten matkailuun keskittyviä, jota varmistavat sen, että viimeinen päiväsi on mahdollisimman ikimuistoinen.

Tarina herättää kuitenkin kysymyksen siitä, olisivatko tällaiset palvelut oikeasti haluttuja (jos siis olisivat mahdollisia). Eikö tieto siitä, että tulee kuolemaan seuraavan vuorokauden kuluessa, saisi ihmisen vain panikoimaan ja ahdistumaan niin, ettei sellaisessa tilassa olisi mahdollista tehdä mitään kovin merkittävää? Eihän sitä uskaltaisi tehdä mitään tai mennä mihinkään, kun jokainen asia voisi koitua kohtaloksi. Pojat pohtivat tarinassa täysin samoja asioita, mutta pääsevät niiden yli varsin nopeasti. Heillä on kuitenkin meidän todellisuuteemme verrattuna se etu, että heille nämä palvelut eivät ole enää uusi asia, vaan heillä on ollut jollain tasolla aikaa totutella siihen, että soitto joskus osuu heidän kohdalleen.

Pidin paljon kirjan kerrontatavasta. Siitä, miten luvut alkavat kuvauksella jostain hahmosta ja siitä, onko tämä saanut soiton Death-Castilta, ja tuleeko hahmo siis kuolemaan seuraavien tuntien kuluessa. Toisaalta osa hahmoista mainitaan vähän turhaan, niin ohut on heidän linkityksensä päähenkilöihin. Olin myös pettynyt laimeahkoon lopetukseen, etenkin kun sitä oltiin rakennettu tiiviisti koko tarinan ajan.

Lukukokemus oli ihan viihdyttävä, osin koskettavakin, mutta kirja ei tule jäämään mieleeni muuten kuin persoonallisen ideansa vuoksi. Aihe on surullinen ja synkkä, mutta sen käsittelytapa on kevyt, nuortenkirjaan sopiva. Tarinassa keskitytään synkkien asioiden tarkan ja syvällisen puimisen sijaan hauskanpitoon, ystävystymiseen ja todellisen minän paljastamiseen. Kyseessä on 24 tunnin sisällä tapahtuva kasvukertomus, joka ei kuitenkaan erotu tarpeeksi massasta.  

Helmet-haaste: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. Luin teoksen e-kirjana, ja tarina on julkaistu myös painettuna kirjana sekä äänikirjana.

Adam Silvera: They Both Die at the End
Simon & Schuster, 2017
384s.