Sivut

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa


Muistanette varmaan, kun joitakin postauksia sitten esittelin Kalmatollon kartanossa asustavan hurmaavan Ada Gootin? Ottilia ja keltainen kissa on Chris Riddellin toisen lastenkirjasarjan avausosa, joka jatkaa kirjailijalle ominaisella humoristisuudella, taidokkailla kuvituksilla ja mielenkiintoisilla yksityiskohdilla.

Ottilia ja keltainen kissa kertoo Ottilia-tytöstä, joka elää Ison Kaupungin Pippurimyllytalossa. Hänen tehtävänään on pitää huolta vanhempiensa matkoilta tuomista erilaisista kokoelmista, kuten kuumavesipullokokoelmasta ja meteoriittikokoelmasta. Esineiden hoitamisen rinnalla Ottiliaa kiinnostaa "visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen". Ottilia pääsee tositoimiin, kun naapurustosta alkavat katoamaan niin sylikoirat kuin näiden omistajien korut. Jäljet johtavat lopulta keltaisen kissan luokse.

Ottilian tarina sijoittuu Adan 1700-1800-lukujen vaihteen sijaan 2000-luvulle, ja tarina tuntuu jo heti tämän vuoksi tavanomaisemmalta. Mukana ei ole eriskummallisia kotiopettajattaria tai haamuja, vaan tuttuja kissoja ja koiria. Rikoksen selvittämisen lomassa kuvataan Ottilian ja karvaisen Mauri-herran arkea, johon kuuluu perinteinen aamupuuro ja kaakao, sekä Ottilian vanhempien palkkaamat siivous- ja ruokapalvelut.

Ottiliasta ja keltaisesta kissasta puuttuvat kirjallisuusviittaukset, jotka puolestaan tekivät Ada Gootin tarinasta omasta mielestäni niin merkittävän ja mieleenpainuvan. Myös Ottiliassa on kuitenkin vire, joka ehkä kirjallisuusviittausten tapaan saattaa aueta paremmin vanhemmille lukijoille. Ottilian vanhemmat ovat koko tarinan ajan matkoilla, ja Ottilia ja Mauri-herra asuttavat kotia kahdestaan. Tarinasta huokuu yksinäisyys kummankin hahmon kohdalla. Ottilia kaipaa vanhempiaan ja Mauri-herra puolestaan kiireisen Ottilian seuraa ja huomiota. Tunnelma muuttuu kuitenkin tarinan edetessä jälleen iloiseksi, ja hahmotkin tulevat uudella tavalla tietoisiksi ystävien ja perheen tärkeydestä.

Chris Riddell on onnistunut luomaan kaksi omannäköistä ja ihastuttavaa lastenkirjasarjan aloitusta, joissa seikkailut yhdistyvät hahmojen arkielämään. Vaikka itse miellyin hiukan enemmän Ada Gootin tarinaan, aion jatkossa seurata myös Ottilian matkaa.

Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa (Ottoline and the Yellow Cat, 2007)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
171s.

torstai 14. syyskuuta 2017

Shari Lapena: A Stranger in the House


On tapahtunut auto-onnettomuus, jonka seurauksena Karen Krupp on sairaalassa. Hän ei muista mitään onnettomuudesta tai sitä edeltävistä tunneista, mutta hänen kerrotaan ajaneen kovaa vauhtia punaisia valoja päin ja iskeytyneen autollaan sähkötolppaan.

Auto-onnettomuus ei kuitenkaan ole illan ainoa tragedia. Lähellä onnettomuuspaikkaa on tehty toinenkin rikos, johon poliisit nyt epäilevät Karenin liittyvän. Karen on maineeltaan puhtoinen, eikä toiminta sovi lainkaan hänen tyyliinsä. Aviomies Tom ja muut läheiset eivät enää tiedä mitä uskoa. 

A Stranger in the House on psykologinen trilleri, jossa on useita näkökulmia. Lukija ei voi tietää, kuka puhuu totta: onko Karen todella niin puhtoinen kuin väitetään tai löytyykö aviomiehen taustalta jotain hämärää? Luin aikaisemmin tänä vuonna Lapenan esikoisteoksen Hyvä naapuri (The Couple Next Door, 2016), jonka kohdalla muistan ihmetelleeni samaa kuin tässä, eli miksi myös poliiseille on annettu puheenvuoro. Kummallakaan kerralla se ei tuonut esiin mitään uutta, vaan toisti jo kerrottuja asioita.

Tämä uusin jännäri on parempi kuin edeltäjänsä, jonka suurelle suosiolle en itse oikein lämmennyt. Hyvässä naapurissa juonenkäänteiden määrä alkoi olla naurettava, mutta tämä teos pysyy kasassa ilman turhia sivujuonteita.

Tarinan lähtökohta ei ole tässä teoksessa kovin erikoinen. Olen ilmeisesti lukenut muistikatkoksiin liittyviä kirjoja vähän liikaa, kun aihe alkaa kyllästyttää. Teos paranee huomattavasti loppua kohden, kun keskivaiheen jumituksesta päästään yli ja juoni tiivistyy ja muuttuu yhä kierommaksi. Uskon, että en ole ainoa, kenelle lopetuksesta tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon, saman lajityypin tunnettu edustaja.

Teoksella on oma imunsa, ja se rikkoo raikkaasti ehkä jopa vähän perinteistä käsitystä uhriudesta. Kun hahmot ovat kuitenkin varsin hengettömiä ja miljöö tavanomainen, tästä jää puuttumaan se viimeistelevä elementti, jonka vuoksi tarina voisi jäädä pidemmäksi aikaa mieleen.

Shari Lapena: A Stranger in the House
Bantam Press, 2017
292s.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Näin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä.
-- 
Istumme siinä, tämä pöytä välissämme, tämä käsittämätön lause välissämme, kunnes mieheni lähtee töihin. Aivoissani natisee, kun asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan.

On ollut kiireitä, enkä ole ehtinyt purkaa yöpöydälle vähän huomaamatta ilmestynyttä pinoa kirjaston lainoja. Kaikki teokset ovat jostain syystä tuntuneet liian pitkiltä tai muuten epäsopivilta lyhyihin hetkiin luettavaksi. Selja Ahavan osin omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa otin lopulta lukuun siksi, että siitä on varaus, ja siksi, että se on pinon kirjoista ohuin. Ohuin, minkä kuvittelin tässä tapauksessa erheellisesti tarkoittavan nopealukuista ja siinä mielessä helppoa. No juu, olisi pitänyt muistaa, että pieni sivumäärä tai taiton väljyys harvoin korreloi sisällön helppouden kanssa.

Romaanin kertojan aviomies ilmaisee aamiaispöydässä halunneensa aina olla nainen, ja sillä hetkellä kaikki aiempi heidän yhteisessä elämässään, kaikki sanat ja kaikki muu mitä joskus oli, menettää äkkiä merkityksensä vaimon silmissä. Avioparin tarinan rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksen merimatkoista Intian löytämiseksi. Tämä asettaa myös parin tarinan suurempaan historialliseen ja maailmanlaajuiseen kehykseen, johon kuuluvat etsimisen ja löytämisen teemat. Kun mies muuttuu vaimolle vieraaksi, vaimo yrittää vielä löytää miehensä luo. Hän yrittää löytää miehensä, joka oli, eikä tunne tätä hänen näkökulmastaan uutta henkilöä, joka miehen kehon on asuttanut.

Tämä on tarina muutoksista. Suhteen toinen osapuoli, vaimo, havainnoi, mitä hänen miehensä käy vähä vähältä läpi, ja miten nämä muutokset vaikuttavat heidän yhteiseen elämäänsä. Vaimo syöksee tarinan kertojana auki tuntemuksiaan laidasta laitaan: välillä hän yrittää ymmärtää ja käyttäytyä rauhallisesti, välillä hän sanoo ja vaatii asioita, joiden tietää itsekin olevan epäreiluja toista kohtaan.

Vaimoon olisi helpointa samaistua, tuleehan hän minä-kertojana lukijaa lähimmäs. Näkökulma on kuitenkin niin vaimon tuntemuksiin keskittynyttä, että se jopa etäännyttää. Vaimo ilmaisee suoraan rumat, suuren muutoksen hetkellä kuitenkin inhimilliset ajatukset, mutta tämän vuoksi sitä kaipaisi vastapainoksi myös suhteen toisen osapuolen mietteitä, jotka jäävät kuulematta. Tarinat muuttuvat sen mukaan, kuka niitä kertoo, kuten teoksessakin todetaan. Miten erilainen tarina olisi, jos sen kertoisi aviomies, miten erilainen jos vaimo.

Ahavan edellinen teos, Taivaalta tippuvat asiat (suosittelen!), on yksiä lempikirjojani ja omasta mielestäni suomalaisen nykykirjallisuuden parhaimmistoa. Jo kyseisessä teoksessa rakastuin Ahavan tapaan kirjoittaa, eikä tämä uusi romaani ole poikkeus. Kieli on niin kaunista, niin kaunista ja tarkkaa. Siihen imeytyy mukaan, näkee silmissään hetken aamiaispöydässä, kun mies kerää ilmaa sisäänsä ennen paljastustaan.

Tämä romaani keskittyy suurelta osin juuri kieleen ja kommunikaatioon. Miten kieli muuttuu ja jopa katoaa. Miten ilman kieltä, ilman tarkkaan sovittuja sääntöjä merkeistä voisi olla hankalaa ilmaista mitään. Miten pienilläkin kielen muutoksilla on merkityksensä: Näytän valokuvaa, ja jos sanon: Tältä hän näyttää, hän on nainen. Jos taas sanon: Tältä hän näyttää nyt, hän on entinen mies.

Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja monin tavoin herättelevä romaani. Sen lukeminen tuntui suruna ja kipuna, ja se oli ajoittain muutenkin epämukava kokemus. Romaani näyttää kaksi näennäisesti eroavaa kertomusta: toinen avioparin, toinen löytöretkeilijän, jotka kuitenkin osaltaan kertovat samaa tarinaa pakonomaisesta etsimisestä ja löytämisen halusta. Halusta täyttää kartan valkoiset, tuntemattomat osiot ja merkitä muistiin asiat, jotka olivat, jotta voisi todistaa niiden olleen todella olemassa.

 Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017
250s.

lauantai 26. elokuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu


Ada Gootti ja hiiren haamu kertoo 11-vuotiaasta Adasta, joka elää suuressa kartanossa isänsä ja palvelusväkensä kanssa. Adan isällä, lordi Gootilla, on tapana pitää vuosittain juhlat, joihin kokoontuu tärkeää väkeä ympäri maan. Tänä vuonna luvassa on kuitenkin jotain tavallisesta poikkeavaa, jotain, joka saa Adan aavistamaan pahaa.

Ada Gootti on kuin hieman nuoremmalle yleisölle suunnattu versiointi Alan Bradleyn Flavia de Luce -kirjasarjasta. Huolimatta ajallisista eroavaisuuksista (Ada Gootti ja hiiren haamu sijoittuu 1700-1800-lukujen vaihteeseen, Flavia de Luce -sarja 1900-luvun puoliväliin), Adassa ja Flaviassa on paljon samaa. Heitä yhdistää niin ikä, äidin menettäminen, kuin elämä etäisen isän kanssa isossa ja kolkossa kartanossa. Nuoresta iästään huolimatta tytöt ovat rohkeita ja oma-aloitteisia, ja he selvittävät aikuisia paremmin kimurantteja tapauksia. Bradleyn luomassa sarjassa rikokset ovat lähes poikkeuksetta murhia, kun taas Ada Gootin ja hiiren haamun tapahtumat eivät ylly liian pelottaviksi jännittävistä käänteistä huolimatta.

Yksi Ada Gootin ja hiiren haamun parhaimmista puolista on Riddellin itsensä tekemä runsas kuvitus. Lähes jokaiselta sivulta pilkistävät hahmot ja tapahtumapaikkojen eri kolkat on piirretty pikkutarkasti ja positiivisella tavalla yliampuvasti, ja ne ovat samaan aikaan sekä huvittavia että hiukan karmivia.

Teos on täynnä monia pieniä ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kuin historiallisesti uskottavan tarinan ja miljöön luomiseksi Riddell on lisännyt joukkoon paljon faktaa mukailevaa nippelitietoa, jonka kuitenkin jo hassut sanavalinnat osoittavat keksityksi. Teos käyttää hyväkseen goottiperinnettä ja parodioi sitä lapsille sopivampaan tyyliin. Esimerkiksi kartanon nimi on "Kalmatollon kartano", ja sen aiemmat omistajat ovat kukin vuorollaan yrittäneet rakentaa kartanosta omanlaisensa. Lopputuloksena on surkuhupaisasti neljäsataa koristesavupiippua, tuhat puutarhatonttua, sekä keittiöpuutarha, makuuhuonepuutarha ja olohuonepuutarha.

Aikuisena lukijana hauskinta on bongailla viittauksia tunnettuihin kirjailijoihin, heidän teoksiinsa ja niiden hahmoihin. Esimerkiksi Adalla on ollut paljon kotiopettajattaria, jotka kuulostavat muunnetuista nimistään huolimatta äärimmäisen tutuilta. Yksi heistä on Jane Korva, joka "kulutti aikaansa keittelemällä teetä ja koputtelemalla lordi Gootin lukukammion oveen. Lordi Gootin oli lähetettävä hänet pois, kun hän yritti polttaa länsisiiven." Teos perustuukin hyvin vahvasti intertekstuaalisuudelle, ja saattaa olla, että muu osa tarinaa jää vähän sen jalkoihin.

Mitä otsikossa mainittuun hiiren haamuun tulee, on tämä kovin pienessä osassa kirjassa. Pääosaan teoksessa nousee Adan ja tämän tarinan aikana saamien uusien ystävien yritys estää lordi Gootin juhlien aikana mahdollisesti tapahtuva ilkeä suunnitelma. Tämän rinnalla hiiren tarina jääkin sivujuoneksi. Kivana yksityiskohtana lopussa on kuitenkin mukana pieni kirjanen, jossa perehdytään hiiren vaiheisiin hieman tarkemmin.

Ada Gootti ja hiiren haamu jättää ehkä hiiren taka-alalle, mutta tuo sen sijaan esiin kavalkadin muita ihastuttavia hahmoja ja tapahtumapaikkoja. Mukaansatempaava ja nokkela, taatusti lukujumin poistava teos, jonka parissa viihtyy myös aikuinen lukija.

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu (Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2015
220s.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10 & The Lying Game


Olen lukenut kesän aikana brittiläiseltä Ruth Warelta kaksi trilleriä, The Woman in Cabin 10 ja The Lying Game. Jossain vaiheessa lukuvuorossa tulee olemaan luultavasti myös hänen esikoisteoksensa In a Dark, Dark Wood, joka on suomennettu nimellä Synkän metsän siimeksessä.

The Woman in Cabin 10 kuvaa pienikokoisen luksuslaivan neitsytmatkaa Isosta-Britanniasta Norjaan revontulia ihailemaan. Matkan aikana laivalta katoaa nuori nainen, mutta vain matkailutoimittaja Laura Blacklock tunnustaa nähneensä ja puhuneensa naisen kanssa. Koska naista ei löydy matkustajalistalta, ja tämän hytti on lisäksi asumaton, ei alkoholiin sortuvaisen Lauran havaintoja oteta tosissaan. Katoamisen selvittäminen jääkin kokonaan Lauran harteille.

Waren uusin teos, The Lying Game, kertoo puolestaan nelihenkisestä ystäväporukasta, joidet tiet kohtaavat vuosien jälkeen, kun yksi heistä lähettää muille viestin: "I need you". Tämä viesti tarkoittaa, että ystävien on kokoonnuttava hinnalla millä hyvänsä, liikoja kyselemättä. Kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin tytöt kävivät samaa koulua, ja jolloin tapahtui jotain skandaalinomaista, mikä uhkaa nyt nousta pinnalle.

Kummatkin teoksista ovat aika tavanomaisia trillereitä, etenkin jos on yhtään lukenut muita viime vuosina ilmestyneitä jännäreitä (mm. Nainen junassa). The Woman in Cabin 10 -teokseen perinteisestä poikkeavan vireen tuo miljöö. Jännitysnäytelmä saa uudenlaisen tunnelman, kun laivaa ympäröi syvä meri korkeine aaltoineen, eikä poispääsyä ole. Mitä tulee The Lying Game -teokseen, tapahtumaympäristö pienine kylineen ja oppilaitoksineen on varsin tuttu, ja jo tämä tekee tarinasta osaltaan kuluneen tuntuisen.

The Woman in Cabin 10 on toimiva ja vetävä teos. Mahdollisia ratkaisuja on useita, samoin epäiltyjä laivamatkustajien joukossa. Loppuratkaisuun annetaan matkan varrella vihjeitä, mutta ne ovat joko todella hienovaraisia tai vievät niin harhaan, ettei niitä seuraamalla ole mahdollista saada koko kuvaa esiin.

The Lying Game sen sijaan kohtaa hieman samankaltaisen ongelman, kuin mikä oli muutama postaus sitten arvostelemassani Paula Hawkinsin Tummiin vesiin -teoksessa. Piirit pyörivät pieninä, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Yllättävät käänteet puuttuvat lähes kokonaan, ja vastaukset tarjoillaan lukijalle puolivalmiina teoksen alkupuolella. Ainot, joilla tarinan ratkaisu vaikuttaa olevan hukassa, ovat hahmot. Teoksessa on lisäksi paljon takaumia tyttöjen elämään heidän ollessaan 15-vuotiaita. Ajanjakson kuvaus ensikokeiluineen, tehtyine virheineen ja hätiköityine päätöksineen tuntuu realistiselta, mutta saa toisaalta aikaan hyvin nuortenkirjamaisen sävyn tarinaan.

Kirjojen päähenkilöitä, Lauraa ja The Lying Game -teoksen Isaa, yhdistää mysteerin lisäksi kompleksinen yksityiselämä. Laura ei tiedä, sitoutuako miesystäväänsä vakavasti, Isa puolestaan tasapainoilee ystävien, vauvan ja miehen välillä, eikä osaa jakaa aikaansa kaikille. Kumpikaan päähenkilö ei noussut suosikikseni. Laura on muita ihmisiä kohtaan ajoittain selittämättömän töykeä, jopa hyökkäävä, mutta pidin siitä, miten hänen ongelmiaan alkoholin ja ahdistuneisuuden kanssa kuvataan. Isan on taas vaikea hyväksyä muiden ihmisten näkökulmia asioihin. Isan sijaan pidin enemmän Fatimasta, ystävänelikon mukautuvimmista, jolla on kuitenkin omat huolensa perheensä, sukunsa ja kukkaan puhjenneen uskonsa kanssa. 

Kahden kokeilun perusteella voinen sanoa, että Ruth Waren kirjat ovat genrelleen hyvin uskollisia. Teoksista löytyy imua, joka pitää tarinan parissa useita tunteja loppuratkaisua selvitellen. Näistä kahdesta suosittelen kuitenkin enemmän The Woman in Cabin 10 -teosta raikkaan miljöövalinnan ja kynsiä pureskelemaan saavan jännityksen vuoksi.

Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Vintage, 2017 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2016)
344s. 

Ruth Ware: The Lying Game
Harvill Secker, 2017
374s.

perjantai 4. elokuuta 2017

Ann Patchett: State of Wonder


Vogel-nimisessä lääketieteellisessä yhtiössä työskentelevän Marina Singhin tutkijapari Anders Eckman on kuollut. Eckmanin on viimeksi tiedetty olleen Amazonin viidakossa selvittämässä tohtori Annick Swensonin uutta lääkekeksintöä ja sen aikataulua. Muuten Eckmanin kuolema ja sitä edeltäneet olosuhteet ovat epämääräisiä. 

Vogelin rahoituksella viidakossa työskentelevä Swenson on hankala persoona, johon tuntuu olevan mahdotonta saada yhteyttä. Koska Eckman on epäonnistunut tehtävässään, eikä yhtiöllä ole vieläkään tarkkoja tietoja lääkkeen vaiheista, Marinan pomo pyytää tätä lähtemään Brasiliaan ja Amazon-viidakkoon jatkamaan Eckmanin toimeksiantoa. Swensonin oppilaana vuosia sitten ollut Marina ei pidä onnistumistaan mahdollisena, mutta lähtee matkaan uskollisena kuolleelle työtoverilleen ja tämän perheelle, joka haluaa selvittää Eckmanin kohtalon perinpohjin.

Tarina alkaa todella hitaasti. Marina matkustaa ensin Minnesotasta Manaus-nimiseen kaupunkiin Brasiliaan, jossa hänen on yritettävä paikantaa tohtori Swensonin tuntema pariskunta. Ainoastaan tämän pariskunnan kautta on mahdollista päästä tohtorin puheille. Pariskunta ei kuitenkaan luovuta helpolla tietoja Swensonista ja tämän olinpaikasta, joten Marina joutuu jäämään Manausiin näiden seuraan siihen saakka, kunnes nämä oppivat tutustumaan ja luottamaan häneen.

Tarinan liikkeellelähdön odottelu tuntuu ajoittain ikuisuudelta, varmasti vähän siltä kuin Marinan yksitoikkoinen vaeltelu pitkin Manausta, jossa ajanviettomahdollisuudet ovat olemattomat ja kuumuus ja sairaudet yllättäviä ja piinaavia. Itse viidakko tulee ajankohtaiseksi vasta kirjan puolivälissä, mikä mielestäni tekee matkan alustuksesta liian pitkän.

Miljöö on oikeastaan syy siihen, miksi kiinnostuin kirjasta. En muista, että olisin aiemmin lukenut Amazon-joen ja -viidakon ympäristöön sijoittuvaa tarinaa. Miljöö korostuukin kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun matka viidakkoon alkaa. Tarinassa kuvataan kasveja, ötököitä ja käärmeitä - ja etenkin viidakossa asuvia heimoja. Swensonin tutkimus keskittyy suurelta osin Lakashi-nimiseen heimoon, joiden parissa hän on viettänyt useita vuosikymmeniä näiden valtaväestöstä poikkeavia elintapoja tarkastelemalla. Lakashi-heimon lisäksi viidakossa asuu myös muita heimoja, mutta ne eivät ole samalla tavalla keskeisessä osassa tarinassa.

Tarina sisältää runsaasti syvällisiä teemoja. Omasta mielestäni mielenkiintoista on esimerkiksi se, miten tarinassa pohditaan sivistyksen ja sivistymättömyyden, jopa villiyden, rajoja. Mitä sivistykseen vaaditaan, ja miten vahva raja sivistyksen ja villin viidakon välillä todella on? Marina miettii keskellä Manausta olevaa oopperataloa ja sitä, onko talon tarkoitus toimia symbolina kaupunkilaisten sivistykselle. Onko talo, jossa harrastetaan kulttuuria, kenties jonkinlainen raja-aita, joka pitää viidakon poissa kaupungista?

Tarinassa tuodaan esiin myös muukalaisuus ja heimojen kohtelu. Kirjan kansiliepeen juonireferaatissa kerrotaan tohtori Swensonin johtavan tutkimaansa heimoa jopa imperialistisen johtajan kovuudella. Vaikka tutkijaryhmän tavoitteita voidaan pitää ehkä ihmiskunnan mittakaavassa hyvinä, ovat he kuitenkin tunkeutuneet alueelle ja heimon elämään, joka on pärjännyt aikaisemmin ilman heitä. Tarinassa myös vihjataan, miten Lakashit eivät kielitaidottomina kykene ymmärtämään täysin, millaisiin kokeisiin ja seurauksiin tutkimuksiin osallistuessaan suostuvat. Yksilötasolla muukalaisuus korostuu Marinassa, siinä miten viidakko on hänelle aluksi luotaantyöntyvä ja vaikea paikka, mutta miten hän vähitellen sopeutuu sinne. Eri asia kuitenkin on, onko sopeutuminen lopullista.

Teoksessa pohditaan sitä, miten pitkälle ollaan valmiita menemään tärkeän, jopa ihmiskunnan kohtalon mullistavan lääkkeen kehittämiseksi. Tarina antaa kuitenkin myös muistutuksen siitä, että on asioita, joita ihmisen ei pidä lähteä muuttamaan. 

Tieteeseen liittyvää keskustelua on teoksessa paljon. Siinä sukelletaan hyvin pitkälle uudenlaisen lääketieteellisen läpimurron keksimiseen. Vaikka tämä on mielenkiintoista luettavaa, samalla tuntuu kuitenkin siltä, että tarinallisuus jää sen varjoon.

Teosta vaivaa lisäksi jonkinasteinen epäuskottavuus. Matka viidakkoon ja tohtori Swensonin tapaaminen aiheuttavat Marinassa ymmärrettävän kysymystulvan. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole välttämättä uskottavia Marinan koulutustaustan omaavalle henkilölle, vaan tuntuvat jopa naiiveilta. Ylipäätään kahden selvästi matkaan kunnolla valmistautumattoman tutkijan, Marinan ja Anders Eckmanin, lähettäminen Amazonin viidakkoon kuulostaa epärealistiselta ratkaisulta. Marinan kysymyksillä on kuitenkin se tarkoitus, että niiden kautta lukija saa käsiinsä tarvittavat tiedot Swensonin projektista.

Sinänsä teos on kaunis ja lumoava, paikoitellen jopa herkkä. Marina kutoo lämpimän, vieraan ympäristön keskellä turvallisen ja inhimillisen suhteen kuuroon heimopoikaan, jonka kautta hän kyseenalaistaa omia valintoja elämässään. Kaiken kaikkiaan älykäs teos, josta pidän rehellisesti sanottuna näin jälkeenpäin enemmän, kuin itse lukuhetkellä.

Ann Patchett: State of Wonder 
HarperCollins, 2011
353s.