Sivut

tiistai 12. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 12. luukku


Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

Joulu on itselleni rauhallista aikaa. Sitä edeltävät viikot menevät kuitenkin usein kiirehtimiseksi ja stressaamiseksi. Ei nimittäin paljon naurata, kun seitsemän kurssin deadlinet ajoittuvat kaikki melkein samalle viikolle, eikä joululahjoistakaan ole tietoa.

Etenkin kiireen keskellä joulun tunnelmaan pääseminen on tuntunut vuosi vuodelta vähän vaikeammalta. Usein tunnelma tuntuu olevan täydellisimmillään silloin, kun itse juhla alkaa olla ohi. Tämän vuoksi päätin kirjoittaa kirjabloggaajien joulukalenterin 12. päivän luukkuun siitä, millä keinoin pääsen tai ainakin yritän päästä kiinni jouluiseen tunnelmaan. Hieman samankaltaisissa tunnelmissa ollaan oltu esimerkiksi Kirjasähkökäyrä-blogissa.

  Joulumarkkinat ja muu jouluaiheinen ohjelma
Tuntuu, ettei Turussa ainakaan tarvitse tänä vuonna kärsiä puutetta jouluaiheisesta ohjelmasta. En muista, onko muina vuosina ollut yhtä paljon tapahtumia, mutta tänä joulukuuna täältä löytyy monenlaisia joulumarkkinoita, joulukahviloita ja joulupuoteja. Tuomiokirkon edustalle on tutusti pystytetty suuri joulukuusi ja muutamia Aurajoen ylittäviä siltoja koristavat teemaan sopivasti pikkukuuset valoineen ja taustalla soivine musiikkeineen.

Tuomiokirkon kuusta olenkin ehtinyt jo käydä ihailemassa, samoin noita jouluaiheisia siltoja. Yläpuolella vasemmalla olevassa kuvassa on Kauppatorin kauniita valokoristeita, joita ihailin samalla, kun join torille pystytetyssä tuvassa glögiä ja söin piparkakkua. Tupa näytti olevan täynnä muitakin joulumielenetsijöitä, jotka pakenivat sateista ilmaa tuvan lämpöön. Ensi viikonloppuna on vielä tiedossa ainakin Uuden Muotoilun Joulumarket Logomossa ja Kirjan Talon pop up -kirjakaupassakin huvittaisi ehtiä käymään.

Turussa asuvien kannattaa muuten myös käydä osallistumassa 17.12 saakka kaupunginkirjaston Kirjoita joulukortti tuntemattomalle -tapahtumaan. Tarkoituksena on siis joko ostaa tai askarrella itse joulukortti ja viedä se kirjaston vastaanottoaulassa sijaitsevaan keräyslaatikkoon, josta kortti sitten toimitetaan eteenpäin Turun seudun vanhuskeskuksiin niiden asukkaita ilahduttamaan. Vähällä vaivalla saa iloista mieltä toivottavasti sekä kortin lähettäjälle että saajalle. Osallistuin itse ensimmäistä kertaa tänä vuonna ja aion kyllä osallistua seuraavinakin vuosina, jos tapahtumaa vain järjestetään.

  Asusteet ja koristeet

En ole ikinä oikein innostunut koristelemaan kotia kunnolla joulua varten, sillä harvoin vietän aatonaikaa täällä. Sen verran joulua on kuitenkin pakko tuoda kotiin, että olen ripustanut ikkunaan joulutähden ja istuttanut eteisen pöydälle pienen joulupukkikoristeen. Asusteista parhaiten joulutunnelmaa tuovat sympaattiset tonttuvillasukat, jotka sain viime jouluna lahjaksi.


  Leipominen ja syöminen


Ruoka! Syöminen! Se on mielestäni yksi parhaimmista asioista joulussa. Olen perso etenkin kaikille makeille herkuille, kuten erilaisille suklaille, piparitaikinalle ja joulutortuille. Tänä vuonna torttujen täytteenä onkin ilmeisesti käytetty mitä ihmeellisempiä asioita suklaapaloista vuohenjuustoon ja Vihreä kuula -karkkeihin. Vihreitä kuulia kokeilin myös itse ja niitä voin kuulkaas suositella lämmöllä! Olivat oikein maukkaita torttujen täytteenä. Myös glögin juonnin olen aloittanut tänä vuonna ajoissa, heti kun tuttuja tölkkejä vain pystyi taas bongailemaan kauppojen hyllyiltä.


  Kirjat ja lukeminen


Ei blogipostausta ilman kirjoja. Luen jouluisin paljon, mutta melko harvoin jouluteemaan sopivia tarinoita. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet lapsuudesta erityisesti sekä Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talven että J. K. Rowlingin Harry Potterin ja Viisasten kiven joulukohtaukset. Onneli ja Anneli viettävät joulunaikaa vastikään tapaamansa pikkuruisen Vaaksanheimon perheen kanssa, Harry puolestaan nauttii Tylypahkassa lomasta ilman kamalia sukulaisiaan. Etenkin Tylypahkassa olisin itsekin viettänyt mielelläni joulua ja syönyt suklaasammakoita Harryn ja Ronin seurassa.


  Lahjojen ostaminen ja paketoiminen

Vuotuisesta lahjastressistä huolimatta nautin joululahjojen ostamisesta muille, etenkin silloin, jos olen omasta mielestäni keksinyt täydellisen lahjan. Tänä vuonna olen aloittanut lahjojen ostamisen varsin aikaisin, sillä hankin ensimmäiset lahjat jo lokakuussa Turun Ruoka- ja Viinimessuilta. Muidenkin lahjojen kohdalla ideointi on valmiina, mutta niiden hankkiminen uupuu vielä.

Mitä lahjojen paketointiin tulee, olen siinä aika kömpelö. Tästä huolimatta odotan innolla sitä, että kokoonnumme jouluviikolla yhteen ystävien kanssa ja paketoimme yhdessä lahjoja ja juomme glögiä. Eiköhän joulufiilis viimeistään silloin iske kunnolla päälle.


  Musiikki

Aattoina vanhempieni luona ovat aina soineet perinteiset joulukappaleet ja ilman niitä olisikin vaikea kuvitella viettävänsä joulua. Sen sijaan kotona kuuntelen harvoin joulumusiikkia. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt She & Him -duon ja heidän versionsa klassisista joulukappaleista. Tässä postauksen loppuun yksi kappale joulutunnelmaa tuomaan:



Toivottavasti tämän postauksen myötä saitte jonkinlaisen kuvan siitä, miten valmistaudun joulun tuloon. Ja mikä tärkeintä, toivottavasti teille itsellennekin heräsi nyt pienoinen joulufiilis, ellei sellaista vielä aiemmin ollut.


Oikein hyvää joulunodotusta kaikille! Muistakaahan seurata myös muiden kirjabloggaajien jouluaiheisia postauksia. Eilen joulukalenterin luukku avautui Tuulevin lukublogissa ja huomenna on Kirsin Book Clubin vuoro.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin


Kiinnitin katseeni Zinaida Lindénin teokseen Rakkaus kolmeen appelsiiniin jo Turun kirjamessuilla. Minulla on erityinen mieltymys juuri oransseihin kansikuviin: ne näyttävät samalla kertaa lämpimiltä ja raikkailta ja kiinnittävät helposti huomion vähemmän värikkäiden kansien keskeltä. En ostanut teosta vielä messuilta, sillä en tiennyt sen sisällöstä mitään, mutta lainasin kirjan myöhemmin kirjastosta.

Lindénin teos on kahdeksan novellin kokoelma. Yhdistävänä tekijänä novellien välillä toimii lähes poikkeuksetta uuteen maahan muutto tai matkustaminen. Esimerkiksi novellissa Elämä on paikallista päähenkilö on muuttanut miehen perässä Venäjältä Suomeen ja koittaa nyt eron jälkeen löytää maasta omaa paikkaansa. Lindén kuvaa henkilöiden sopeutumista uuteen kotimaahansa ja sitä, miten uusi ja vanha kulttuuri elävät ja hengittävät rinnakkain ja jopa sulautuvat toisiinsa.

Novellikokoelman parhaimmistoa on tarina Valenciana. Filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa Japaniin äidin sisaria tapaamaan. Kun Islannissa purkautuu tulivuori ja lentoliikenne pysähtyy, matkasta tuleekin äkkiä aiottua pidempi. Novelli kertoo muun muassa siitä, miten eri kulttuureista tulevat ihmiset kohtaavat vailla yhteistä kieltä, mutta ymmärtävät toisiaan, kunhan löytävät yhteisen kiinnostuksen kohteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta teoksessa on mielestäni se, että kokoelman nimi on vaihtunut käännösprosessin aikana ja näin painoarvoa annetaan eri novelleille eri kielillä. Alkuperäisen ruotsinkielisen kirjan nimi on Valenciana, mutta suomeksi teos on Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Nimikkonovellissa Rakkaus kolmeen appelsiiniin nuori nainen kamppailee masennuksen kanssa Venäjällä. Tarinassa kolmella appelsiinilla ja niitä koskevalla näytelmällä on suuri merkitys naisen elämässä ja hänen parantumisessaan.

Novellien aiheet ovat mielenkiintoisia ja avaavat ikkunan uusiin maihin muuttaneiden ihmisten elämiin. Kuitenkin itselleni kokoelma jäi jotenkin vieraaksi. Vaikka ymmärsin henkilöiden tunteita ja ajatuksia, en kyennyt samaistumaan niihin. Pohdin, voisiko se johtua osaksi siitä, että olen itse niin yhden maan asukas: en ole matkustellut pidempiä aikoja tai ollut edes vaihdossa (ellei viikkoa lukiossa lasketa). Koen, että teos tulee varmasti lähemmäksi niitä, jotka ovat jättäneet kotimaansa pidemmäksi aikaa tai lopullisesti taakseen ja muuttaneet uuden kulttuurin pariin.

Lindénin novellikokoelma on realistinen, ajankohtainen ja aikansa näköinen teos. Se nostaa esille niin maahanmuuton hyviä puolia kuin ongelmakohtiakin. Kokoelma sisältää tärkeitä aiheita, joista tulisi kirjoittaa, ja joista en ainakaan itse ole hirveästi aikaisemmin lukenut. Omalla kohdallani teos jäi kuitenkin etäiseksi.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Valenciana, 2016)
Suomentanut: Jaana Nikula
Into, 2017
210s.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Sarjakuvavinkki: Emily Carrollin Through the Woods


Emily Carrollin Through the Woods -sarjakuvakokoelma sisältää viisi tarinaa, joista suurin osa kietoutuu tavalla tai toisella metsän ympärille. Tarinoiden ajankuva on ilmeisesti noin 1800-1900-lukulainen, mutta sarjakuvamuoto piirrostyyleineen ja värien käyttöineen antaa niihin modernin vivahteen. Takakannessa teoksen kuvaillaan olevan niin goottilainen, sadunomainen kuin runollinenkin.  

Kokoelma on kaunis ja karmiva, viihdyttävä ja ahdistava. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkääni koko ajan, vaikka luin tätä keskellä päivää. Carrollin itsensä tekemä kuvitus on voimakkaasti väritettyä, yksityiskohtaista ja niin elävää, että hahmojen liikettä pitkin teitä ja metsien läpi on mahdollista seurata. 

Kokoelman kauhun tunne syntyy tekstin ja kuvituksen yhteistyönä, mutta erityisesti pienistä yksityiskohdista, joita saattaa olla aluksi vaikea huomata, ja tarinoiden avoimiksi jäävistä lopuista. Mitä tapahtuu seuraavaksi, jää lukija pohtimaan. Kuinka hahmoille mahtaa käydä? 

Teos toimii ennen kaikkea kokonaisuutena, mutta yhtenä helmenä voisin nostaa esiin tarinan His Face All Red. Miehen veli on saanut surmansa metsässä, mutta siitä huolimatta mies näkee veljensä seisovan vierellään. Tämä tarina herätti vahvoja spekulaatioita siitä, mitä todella on tapahtunut. Pidin myös siitä, että väreille (etenkin punaiselle) on annettu tässä tarinassa niin vahvasti symbolista arvoa. Tarinalla The Nesting Place on puolestaan kokoelman paras ja yllättävin loppuratkaisu! Tarina kertoo tytöstä, joka viettää lomaansa veljensä ja tämän vaimon luona. Positiivisella tavalla kummallinen, ehkä hieman iljettäväkin kuvaus erikoisesta äidinrakkaudesta.

Mikään tarinoista ei ole huono, mutta heikoimmaksi lenkiksi osoittautui A Lady's Hands Are Cold. Nuori nainen nai rikkaan miehen ja muuttaa tämän kartanoon. Öiseen aikaan nainen alkaa kuulla hyytävää laulua jostain päin kartanoa ja haluaa tietenkin ottaa sen alkuperästä selvää. Muihin tarinoihin verrattuna tämä tuntui kartanokuvastoineen kuluneimmalta ja luetuimmalta.

Carrollin sarjakuvakokoelma on huikea ja mieleenpainuva, oivan moderni lisäys takakannessa sivuttuun goottilaiseen kauhuperinteeseen. En edes etsinyt tätä mitenkään tietoisesti, vaan satuin nappaamaan ihan sattumalta mukaan kirjastosta. Lopputuloksena olikin sitten se, että luin tämän yhdeltä istumalta loppuun. Ja seuraavana päivänä uudelleen.


Emily Carroll: Through the Woods 
Faber & Faber, 2014
208s.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Ada Gootti #2)


Blogi on pyörinyt viime päivinä vähän huomaamatta Halloween-teeman ympärillä (johtunee osaksi noista Candy corn -karkeista, joita löysin viimein kaupasta). Chris Riddellin kirjojen lisäksi luin eilen loppuun yhden kauhuteemaisen sarjakuvateoksen, joka ei nyt harmikseni enää Halloweeniksi ehdi, mutta josta aion siitä huolimatta kirjoittaa lisää myöhemmin. Kyseessä oli nimittäin sen verran huima lukukokemus. 

Ada Gootin kotona Kalmatollon kartanossa on puolestaan palattu arkeen edellisen osan tapahtumien jälkeen. Ada harjoittelee kotiopettajattarensa kanssa miekkailua katon huipulla öisin ja tapaa ystäviään ruokailun merkeissä aamuisin. Pian aletaan kuitenkin suunnitella uutta suurtapahtumaa: Täysikuukestejä. Kartanoon kokoontuu leipureita, maalareita ja viihdyttäjiä ympäri maailman. Tälläkään kerralla ei vältytä ilkeiltä juonilta, joita Ada ja ystävät pääsevät taas ratkomaan. Sivujuonena on hiiren haamun sijaan rakkaushuolista kärsivä, kaapissa asuva karhu.

Ensimmäinen harmituksen aihe liittyy siihen, että tarinan huippukohtana on jälleen suuret juhlat. Joka puolella hössötetään ja hulistaan, eikä lukijakaan tunnu pääsevän tästä rauhaan. Juhlat toki tarjoavat oivan tilaisuuden juonitteluille, mutta itse olisin halunnut näyttämöksi jonkin arkisemman tapahtuman. Se olisi tuonut vastapainoa edellisen osan kinkereille.

Ensimmäinen osa, Ada Gootti ja hiiren haamu, innoitti minut ylistämään tarinan runsasta intertekstuaalisuutta. Nyt täytyy vähän pyörtää puheita, sillä tässä osassa viittausten määrä alkaa mennä yli. Tarinan käänteitä on ajoittain vaikea seurata, ja jo lukuisten hahmojen muunnelluissa ja monimutkaisissa nimissä menee sekaisin. En oikeastaan lopulta yrittänyt enää edes pysytellä kärryillä siinä, kuka kukin on, enkä tiedä, miten tällainen palvelee lapsilukijoitakaan. Viittauksia olisi saanut karsia todella isolla kädellä.

Sijoitin ensimmäisen osan jonnekin 1700-1800-luvun taitteeseen, ja ainakin lehtileikkeissä olevien päivämäärien mukaan tämä osa sijoittuu sinne myös. Tuntuu, että viitteissä ajankuva ei kuitenkaan näy, sillä tarinassa seikkailevat (jos tunnistin oikein) mm. kokki Gordon Ramsey, sekä bändit Simon & Garfunkel ja Belle & Sebastian. Viitteet on ryhmitelty kotiopettajariin, kokkeihin, maalareihin, mutta itse olisin kaivannut vielä harkitumpaa rajausta vaikkapa aikakauden tai maan mukaisesti (brittiläiset tekijät ja teokset tms.).

Purnattavaa löytyi tällä kertaa edellistä enemmän, mutta sarja on toki edelleen ihastuttava. Yhtenä positiivisista puolista voisin mainita sen, että tytöt ja naiset nostetaan tarinassa näyttävästi esille. Ada on kaikkien sankari, ja maalauksissa ja muissa taideteoksissa vanhat sukupuoliroolit ovat kääntyneet päälaelleen (nuorukaiset ovat nyt niitä, jotka esimerkiksi tuijottelevat kuvaansa vedestä).

Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit on vauhdikas ja viihdyttävä teos rohkeine päähenkilöineen. Seuraavaksi odotan uteliaana ainakin sitä, millainen hahmo lukijoille esitellään hiiren haamun ja rakkausongelmaisen karhun jälkeen sarjan kolmannessa osassa.

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (Goth Girl and the Fete Worse Than Death, 2014)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2016
212s.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottilia #2)


Ottilia-sarjan toisessa osassa Ottilia ja Mauri-herra tutustuvat Seela-nimiseen tyttöön ja tämän lemmikkiin. Ottilia saa kuulla, että Seela käy "erilaisesti lahjakkaiden koulua", ja pyytää itsekin vanhemmiltaan luvan lähteä kouluun. Niin Ottilia ja Mauri-herra matkustavat vuoren huipulle kartanomaiseen oppilaitokseen, jossa oppilaita kannustetaan keksimään omat erilaiset lahjansa.

Tarina alkaa arkisesti, mutta jännitys hiipii mukaan, kun selviää, että koulussa kummittelee. Öiseen aikaan kuuluu aavehevosen kavioiden kopsetta ja taideteoksia tuhritaan. Ottilia ja Mauri-herra saavat syyt niskoilleen, mutta parivaljakko ei vähästä lannistu, vaan päättää selvittää kummittelun alkuperän.

Edellisen osan kohdalla pohdin sitä, miten Riddellin Ottilia- ja Ada Gootti-sarjat eroavat toisistaan. Ada Gootin ensimmäinen osa iloitteli runsailla intertekstuaalisilla viittauksilla kirjallisuuteen, mutta Ottiliasta ne jäivät uupumaan. Tämä kuitenkin muuttuu tässä toisessa osassa, sillä niin kummitustarinoista kuin kartanon henkilökunnan parista on löydettävissä viitteita toisiin kirjallisiin teoksiin, kuten vaikkapa Mary Shelleyn Frankensteiniin.

Kirjan vallitsevina aiheina ovat omien lahjojen löytäminen ja koti-ikävän käsitteleminen. Ottiliaa ei onnista missään koulun hänelle tarjoamassa lajille, kuten lautasten pyörittämisessä tai origamien taittelussa verhoihin, mutta hän löytääkin erityistaitonsa muualta. Ottilian uusi ystävä ei puolestaan viihdy koulussa, vaan kaipaa kotiin, vaikka siellä hänen kiireisillä vanhemmillaan ei ole hänelle aikaa.

Pidin tästä osasta enemmän kuin ensimmäisestä, Ottilia ja keltainen kissa. En osaa sanoa, oliko osasyynä juuri tuo intertekstuaalisuuden lisääntyminen, jota kautta tarinaan saatiin uusia mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tarina on ylipäätään kiinnostavampi: unohdetaan tuttu kotiympäristö ja poistutaan kaupungista eristyneeseen kartanoon. Aiheet, etenkin omien lahjojen löytäminen, ovat aika perinteisiä, mutta mielestäni niitä on käsitelty kekseliäillä tavoilla. Miten eri tavoin lapset esimerkiksi ilmaisevat koti-ikäväänsä?

Jännittävien tapahtumien johdosta Ottilia menee kouluun soveltuu paremmin kuin hyvin parhaillaan olevaan Halloween-viikonloppuun! Ei kuitenkaan huolta, tarina on edelleen lapsille mainiosti sopiva.

Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (Ottoline Goes to School, 2008)
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2017
170s.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen


Haruki Murakamin toteava, ylimääräisestä riisuttu kirjoitustyyli on minulle tuttua ja turvallista. Aina sitä alkaa väistämättä ikävöimään, jos kirjailijan teosten lukemisesta on kulunut kauan aikaa. Edellisen romaanin kansien sulkemisesta on kai jo muutama vuosi, ellei mukaan lasketa Maailmanloppua ja ihmemaata, jota olen kummallisen köyhin tuloksin yrittänyt lukea toissa kesästä saakka. Kirjailijan uusimman suomennoksen, Rajasta etelään, auringosta länteen, sain kuitenkin jälleen vaivatta luettua loppuun. Se muistutti minua taas siitä arvoituksellisuudesta ja suruviritteisyydestä, joka niin usein kirjailijan teoksissa on läsnä ja joka minua niissä kiehtoo.

Hajime löytää elämänsä rakkauden jo lapsena. Tyttö laahaa toista jalkaansa ja on kasvanut yksilapsisessa perheessä, kuten Hajime. Hajime on kuitenkin liian nuori ilmaistakseen tunteitaan, ja vähitellen heidän välinsä etääntyvät. Hajime kasvaa, kohtaa muita naisia, menee naimisiin ja saa lapsia. Yllättäen ensirakkaus kuitenkin palaa hänen elämäänsä ja saa hänet kyseenalaistamaan päätöksiään.

Romaani kuvaa elämää, jossa kaikki on hyvin, mutta josta siitä huolimatta puuttuu jotain merkittävää. Kun Hajimelle tulee tilaisuus täyttää tuo puute, hän alkaa miettimään niitä päätöksiä, joita elämässä tehdään: päätöksiä, joita ei olisi pitänyt tehdä ja päätöksiä, jotka vastavuoroisesti olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tulisiko hänen pitäytyä turvallisessa asemassa vai ottaa hyppy tuntemattomaan?

Murakamin toisen teoksen, Värittömän miehen vaellusvuosien, tapaan myös tässä romaanissa kertojahahmolla on jokin poikkeva piirre. Värittömän miehen vaellusvuosien Tsukurulla se on väritön nimi, joka erottaa hänet ystävistä, joiden kaikkien nimet tarkoittavat jotain väriä. Hajime tulee puolestaan yksilapsisesta perheestä, mikä on vielä hänen lapsuudessaan 50- ja 60-luvuilla harvinainen asia. Tämä piirre määrittää kertojahahmoja ja heidän kohtaloitaan - tai niin he ainakin itse kokevat asian. Tsukuru kuvittelee värittömyytensä olevan syynä ystävien etääntymiseen hänestä, Hajime taas ajattelee olevansa sisaruksettomana hemmoteltu ja itsekäs ja siten ajautuvansa aina loukkaamaan toisia ihmisiä. Tämän voisi nähdä niin, että kertojat ajattelevat tiensä olevan ennalta määritetyn, ja huolimatta päätöksistä, joita he tekevät, ovat he voimattomia tältä tieltä poistumaan.

Rajasta etelään, auringosta länteen sisältää muitakin Murakamille tyypillisiä elementtejä. Tarinat kietoutuvat usein jonkin kappaleen ympärille, ja tässä se on otsikon viittaama Nat King Colen "South of the Border". Kappale on Hajimelle merkityksellinen, sillä sitä hän ja hänen ensirakkautensa kuuntelevat lapsina. Tarina myös alkaa, kuten kirjailijan teokset yleensä, realistisena. Jossain välissä raja toden ja uskomattoman välillä kuitenkin aina vääjäämättä hämärtyy. Tämänkin romaanin kohdalla voi miettiä, tapahtuvatko asiat todella kirjan todellisuudessa vai ovatko Hajimen voimakkaat mielenliikkeet saattaneet värittää niitä tai johtaa jopa kokonaan niiden keksimiseen.

Parasta romaanissa on tunnelma, joka ajoittain muuttuu todella nopeasti. Tarinan sävy saattaa olla pitkään rauhallinen ja unenomainen, kunnes sen katkaisee yhtäkkiä jokin outo, hieman pelottavakin kohtaus. Viipyilevään, arkiseen juonenkulkuun poikkeamia tuovat muun muassa salapoliisitarinamainen varjostaminen, sekä kohtalokkaalla tavalla muuttuneen entisen tyttöystävän kohtaaminen.

Rajasta etelään, auringosta länteen on kuvaus elämän hiuksenhienoista rajoista ja niiden ylityksistä. Tarina värittyy menetyksillä ja kaipauksella, loukkaavilla teoilla ja niiden seurauksilla, sekä nuoruusaikojen muisteluilla. Taustalla on ohimennen mainittuna yhteiskunnallista, sotien jälkeistä myllerrystä, jossa Hajime on osallisena ensin opiskelijaliikkeen kautta, sitten aiemmin halveksimansa kapitalistisen järjestelmän. 

Mitä enemmän romaania pohdin tätä bloggausta kirjoittaessani, sitä enemmän saan siitä irti. Teosta on kuitenkin hankala arvostella: se ei ole lainkaan huono, mutta siitä ei myöskään tullut minulle yhtä rakasta ja unohtumatonta kuin vaikka Kafkasta rannalla.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (No Minami, Taiyõ No Nishi, 1992)
Suomentanut: Juha Mylläri
Tammi, 2017
230s.